Universe Examiners Forums

Hetkeen ei ole tullutkaan kirjoitettua varsinaisia kuulumisia täältä suunnalta, mutta onhan tuota jälleen tapahtunut sitä sun tätä, josta voisi jotain mainita. Viikko Dresdenin reissun jälkeen, eli Suomen itsenäisyyspäivän viikonloppuna, luonamme vieraili ystäväpariskuntamme Espoosta. Vierailu oli heille toinen Berliinissä olomme aikana ja edellisen kerran he vierailivat luonamme vain kolme kuukautta aiemmin. Syynä näin pikaiselle jälleenäkemiselle oli, että joulukuussa kaikkialla Saksassa järjestettävät joulumarkkinat vetivät heitä puoleensa nauttimaan markkinoiden erikoisista herkuista sekä erinomaisesta tunnelmasta. Ja kyllähän sitä joulumarkkinoilla sitten aikaa vietettiinkin tuon viikonlopun aikana, sillä kolmen päivän aikana vierailimme yhteensä viisillä joulumarkkinoilla. Viime talvena kerroin, että pelkästään Berliinissä järjestetään eri kaupunginosissa yhteensä kymmenisen joulumarkkinaa, joten tänä vuonna ehdimme vierailla puolella näistä. Koska arvasimme ennalta, että vierailun aikana viettäisimme paljon aikaa markkinoilla, emme Niinan kanssa kiertäneet markkinoita etukäteen, vaan vasta vieraidemme kanssa näimme itsekin ensimmäistä kertaa mitä uutta ja ihmeellistä tämän vuoden markkinoille oli keksitty.

Oman analyysimme perusteella paras joulumarkkina-alue oli tänä vuonna TV-tornin juurella sekä kaupungintalon edessä järjestetyt markkinat. Ne eivät olleet järin suuret, mutta paikalla oli paljon rekvisiittaa sekä valtavasti ihmisiä. Suihkulähteen ympärille oli tehty luistinrata, joka selvästikin nauti suosiosta, sillä jonoa luistelemaan oli jatkuvasti. Luistinradan vierellä puolestaan kohosi kaupungin toiseksi korkein maailmanpyörä kauttaaltaan valaistuna. Markkinakojuja oli verhoiltu pahvisilla seinillä niin että näytti kun olisi kävellyt pientä pätkää 1900-luvun alun vilkasta kauppakatua. Eri kojuissa oli myynnissä jos minkälaista tavaraa sekä herkkua, ja varsinkin jälkimmäisiä vieraamme halusivat kovasti kokeilla. Joulumarkkinoilla myynnissä on monia vain siellä saatavia herkkuja ja monia niistä on vaikea kuvailla. Makkaraa ja lihaa on tietenkin tarjolla sämpylän välissä, samoin perinteisiä currywursteja. Lsäksi erilaisia taikinoita löytyy paistettuina ja rasvaan upotettuina, sekä monenlaisilla aineksilla kuorrutettuina. Juomapuolella tarjolla on tietenkin Glühweinia ja Kinderpunchia. Monenlaista pöperöä tuli kyllä vastaan ja ryhmämme kokeilikin kaikkea.

Tivolit kuuluvat myös joulumarkkinoiden yhteyteen ja tällä kertaa on pakko mainita Alexa-kauppakeskuksen viereen pystytetty tivoli. Sangen pienelle parkkialueelle oli meinaan pystytetty jos jonkinmoista kieputinta ainakin yhden Linnanmäen verran. Joukossa oli niin vuoristorataa(!), verkkuli-taloa, törmäysautoja, karuselleja, hurjia kieputtimia sekä erilaisia korkeita heiluttimia. Olimme koko ryhmämme voimin sitä mieltä, että muutama laite näytti liian hurjalta kenenkään edes ajatella kokeilla. Tivolin selkeä katseenvangitsija oli kuitenkin maailman suurin siirrettävä maailmanpyörä, korkeutta peräti 60 metriä! Huima oli myös laitteen luona kerrottu tieto, että pelkän maailmanpyörän kaikkien osien siirtämiseen tarvitaan yhteensä 32 kuorma-autoa! Ja voi että millainen valomeri tivoli olikaan pimeänä joulukuun iltana ja että sitä huvipuiston äänimaailmaa; kiljuntaa ja koneiden ääntä. Kaikki eivät kuitenkaan näihin niin ihaillen suhtautuneet, sillä esimerkiksi aivan tivolin vieressä asuinrakennuksen 16. kerroksessa asuva työkaverimme sanoi yli kuukauden ajanjakson olleen hirveä kestettävä, sillä päivittäin iltakymmeneen auki olevan tivolin kaikki melu ja välke tunki sisään hänen asuntoonsa asti. Ja siis todellakin: joka päivä, kuukauden ajan, iltakymmeneen asti.

Ystäviemme vierailu oli hyvin mukavaa aikaa ja oikeastaan vain tuona viikonloppuna vierailimme joulumarkkinoilla. Muuten joulukuun päivät kuluivat arkisesti töissä ja kotosalla. Töissä meillä olikin sangen kiireinen kausi ennen joulua. Kiireen aiheutti tekemämme Nokia Maps 3.0 -ohjelmiston saaminen ulos beta-testaukseen, joka tapahtuikin joulukuun alkupuolella heti sen jälkeen kun Olli-Pekka Kallasvuo (joka muuten piipahti Berliinissäkin joulukuussa) oli esitellyt ohjelmaamme eräillä messuilla. Eli tuosta lähtien kenellä tahansa kiinnostuneella on ollut mahdollisuus ilmaiseksi kokeilla ohjelmaamme puhelimellaan ja moni näyttää sitä jo kokeilleenkin. Innostunutta palautetta on tullut paljon ja tässä olemmekin koko tammikuun jatkaneet ohjelmamme työstämistä kohti valmista versiota.

Joulun vietimme Suomessa Joensuun seudulla, jossa oli lunta mukavat 30 senttimetriä ja pakkasta reippaat kymmenen astetta. Joulu meni hyvin perinteisesti ja suureksi osin tuttuja ihmisiä nähden. Uusi vuosi puolestaan kului puolestaan kotipuolessani Etelä-Suomessa, jossa lunta ei tuolloin harmillisesti juurikaan ollut, mutta pakkasta sentään piisasi sielläkin. Vähän reilun kahden viikon mittainen joululoma meni nopeasti ja niin olimme jälleen neljäs tammikuuta takaisin Berliinissä. Yllätys perillä olikin melkoinen, sillä täällähän tuprutti sakeasti lunta lentokentältä kotiin matkatessamme! Lunta satoikin seuraavien päivien aikana noin 5-10 sentin verran ja tuo lumi pysyikin maassa melkein kaksi seuraavaa viikkoa. Tämä oli kovien pakkasten ansiota, ja yhtenä yönä mitattiin Berliinin alueella peräti -22 pakkasastetta! Päivisinkin oli miinus kymmenen astetta celciusta noin viikon ajan. Kieltämättä näin kirpeät kelit eivät olleet enää oikein mukavia ja työpaikallamme varsinkin intialaiset kolleegat kauhistelivat kelejä päivittäin. Vaikka Berliinissä lunta oli "vain" alta kymmenen senttiä, oli Länsi-Saksassa lunta satanut jopa 30cm, mikä aiheutti paljon ongelmia liikenteelle. Maan poikki vievä A2-moottoritie jouduttiin sulkemaan liukkauden takia viideksi tunnuksi, joka aiheutti jopa 35 kilometrin ruuhkia ja pakotti ihmisiä nukkumaan autoissaan. Berliinissä tilanne ei ollut näin paha ja julkinen liikenne kulki kutakuinkin aikataulussa koko kylmän jakson aikana.

Meille kylmyys ei tuottanut muuta haittaa, mitä nyt työmatkoilla kylmä viima ei ollut kaikkein miellyttävin. Asuntomme pysyi mukavan lämpimänä, tosin kaikki lämmityskapasiteetti piti ottaa käyntiin. Juuri noina kylminä viikkoina Keski-Euroopassa murhetta tuotti Venäjän ja Ukrainan kaasuntoimitus kiista, sillä Saksassakin moni asunto lämpenee kaasun voimalla. Meillä näin ei onneksi ole, vaan kuulumme kaukolämmön piiriin, tosin on meillä lisäksi yksi sähköpatteri paikkaamassa tilannetta kaikkein kylmimpinä aikoina. Tammikuun alun kahden ensimmäisen viikon jälkeen kelit muuttuivat jo hyvin keväisiksi, mutta jälleen tänä viikonloppuna on sää kylmentynyt ja itse asiassa juuri tänään on lunta sadellut monta senttiä! Saksassa viettämistämme kolmesta talvesta kuluva onkin selkeästi ollut lumisin, sillä lunta on nähty todella moneen otteeseen ja pitkiä jaksoja. Tilanne on ollut poikkeuksellinen.

Tammikuun aikana olen kahteen otteeseen käynyt katsomassa kolmiulotteisia elokuvia Potsdamer Platzin IMAX 3D -elokuvateatterissa. Minulla on ollut jo pitkään halu käydä kokemassa, millainen on kolmiulotteinen elokuva, mutta vasta kaverin käytyä kokemassa 3D-elokuva espoolaisessa uudessa teatterissa, sain vihdoin aikaiseksi käydä kokemassa tämä erikoisuus. Berliinin teatterissa pyörii kymmenisen dokumenttielokuvaa 3D-versiona ja niitä esitetään tähän tarkoitukseen rakennetussa teatterissa. Ulkoa teatteri näyttää ihan normaalilta, mutta erikoisuus alkaa sisään mennessä, jolloin katsojille jaetaan muoviset lasit. Sisällä teatterissa huomio kiinnittyy suureen 588 neliömetrin kankaaseen, joka on yksi maailman suurimpia. Kankaan koolla onkin merkitystä, sillä 3D-efekti toimii vain kankaan alueella. On uskomaton, miten elokuvan alkaessa pyörimään, se todellakin näyttää kolmiulotteiselta sisältäen vaikutelman liikkeestä syvyyssuunnassa. Kun kuvassa on paljon liikettä, se muuttuu aavistuksen epätarkaksi, mutta hitaasti liikkuva kuva näyttää erittäin hyvältä. Ja kyllä vain, elokuvan henkilöt ja elementit todellakin "tulevat kankaasta ulos" ja parhaimmillaan tuntuu, että jättiläismäinen valas heilauttaa pyrstöään vain 50 sentin päässä sinusta! Tunne on huikea ja immersio (elokuvaan uppoutumisen aste) on todella korkea!

Harmi vain kaikki Berliinin tuotanto on saksankielistä, mutta siltikin kolmiulotteinen elokuva kannattaa käydä kokemassa Suomessa, johon tällaisia elokuvateattereita on avautunut monia viimeisen vuoden aikana. Kolmiulotteinen elokuva tekeekin paraikaa uutta tulemistaan entistä laadukkaammalla tekniikalla, mutta edelleen kuvaustekniikka on sen verran kallista, että hankalaa, käyttää (käytettävät kamerat ovat valtavia), että 3D-tekniikalla tuotettuja elokuvia ei ole tarjolla moniakaan. Mitään kovin uutta kolmiulotteisuudessa ei ole, sillä elokuvia on ollut amerikassa jo 50-luvulla. Silti ainakin omasta mielestäni nykyinen 3D-versio pesee normaalin helposti, jos sellainen vain on tarjolla. Saksassa jopa elokuvan hinta on miellyttävä ja 3D-elokuvat maksavat alkaen 7 euroa.

Tammikuumme ei kuitenkaan ole ollut pelkkää elokuvaa, vaan myös teatteria. Viikko sitten kävimme vihdoinkin katsomassa kuuluisan Blue Man Groupin showta. Kyseessä on alunperin amerikkalaisen kolmikon perustama show-ryhmä, jonka versioita pyörii nyt noin kymmenessä kaupungissa ympäri maailmaa. Berliinissä show on pyörinyt jo melkein kolme vuotta ja on kerännyt peräti 1,6 miljoonaa katsojaa tuona aikana. Menestyksen vuoksi ryhmällä on käytössään ihan oma teatterinsa Potsdamer Platzilla, joka on itseasiassa entinen 3D IMAX -teatteri. Itse teatterikin on jännä paikka ollessaan pallonmuotoinen, mutta esitettävä show se vasta hämmentävä onkin! Esityksessä kolme siniseksi maskeerattua miestä touhuavat lavalla ties mitä: tuijottavat toisiaan, rummuttavat kiintoisia sävelmiä putkistoista(!) tehdyillä soittimillaan, roiskivat värejä ja hakkaavat rumpuja. Muun muassa. Tuijotus on oleellinen osa showta, sillä hahmot eivät missään vaiheessa puhu sanaakaan, vaan kaikki huumori tulee sanattomasta ilmeilystä ja koheltamisesta. Huumoria on paljon ja musiikkina pauhaa live-orkesterin soittama rock.

Kesken esityksen kaikki muuttuu, kun täysin pimeässä teatterissa syttyvät yleisön puolelle kirkkaat valot. Äkkiä hahmot lavalla "tajuavat yleisön olemassaolon" ja lähtevät sitä kummastelemaan. Me luulimme olevamme turvassa 600 katsojaa vetävän salin keskivaiheilla rivin takareunassa, mutta olimmekin väärässä! Siniset miehet meinaan vaan ottavat ja lähtevät harppomaan ylös yleisön joukkoon penkkien selkä- ja käsinokia pitkin, eli tulevat siis keskelle yleisöä! On sangen pelottavaa, kun mitään puhuvat mutta tuimasti tuijottavat, hahmot tulevat äkkiä ihan viereen ja selvästikin etsivät jotakuta onnetonta lavalle. Niin huono tuuri ei sentään käynyt, mutta muutamat sinne joutuivat osaksi esitystä. Ai niin,kerroinko jo että viiden ensimmäisen penkkirivin katsojat joutuvat käyttämään sadeviittoja, koska esityksissä värit ja maalit lentelevät myös yleisöön? Entä sanoinko, että sininen mies saattaa tulla kesken esityksen yleisöön mukanaan johdon päässä oleva minikamera, jonka tämä vain työntää jonkun katsojan suuhun ja jonka jälkeen videoruudulla näkyy vatsatähystys!! Kyllä vain, show on näin yllättävä ja vaikka viimeeksi mainittu kohtaus on varmasti vain taitava lavastus, on se kaikessa yllättävyydessään häkellyttävä. Myös lopussa oleva "paperitulva", jossa yleisön takaa yleisöön yllättäen syötetään kelalla olevaa kierrätyspaperia kilometrikaupalla(!) strobo-valojen vilkkuessa valtavalla tahdilla ja techno-musiikin pauhaessa niin, että kehossa tuntuu, on melkoisen sävähdyttävä kokemus.

Tiedän kyllä, että tästä analyysistä jää erittäin epämääräinen käsitys showsta, mutta se on hyvin nerokas modernin taiteen muoto ja sisältää paljon interaktiota yleisön kanssa. Ehdottomasti kokemisen arvoinen! Edes kalliit 50-70 euroa hengeltä maksavat liput eivät ole mielestäni liian kalliit, sillä Blue Man Groupin showssa kokee ihan varmasti jotain ainutlaatuista!

Berliini on todellakin yllätysten paikka ja aina tapahtuu jotain kiintoisaa. Viikko sitten manner-Euroopan suurimmassa tavaratalossa KaDeWe:ssä suoritettin yön aikana valtaisa ryöstö, jossa varkaiden matkaan lähti miljoonien eurojen edestä kelloja ja koruja. Kaksi päivää tapahtuneen jälkeen rannekelloja katsomaan mennessäni ei juuri mitään ollut nähtävänä, koska osasto oli kiinni "inventaarion" vuoksi. Tämän lisäksi tällä viikolla paikallisessa lehdistössä on kohistu viimeisimmästä ideasta syksyllä lakkautetun Tempelhofin jälkikäytölle. Villin vision mukaan keskellä kaupunkia sijaitsevan Tempelhofin kiitoratojen päälle voitaisiin rakentaa vaatimaton kilometrin korkea vuori! Esitetyt havainnekuvat jättiläismäisestä vuoresta keskellä suurkaupunkia ovat huikeita, ja vaikka projekti toteutus olisikin valtaisa urakka, on se herättänyt paljon innostusta. Olisipahan jälleen luotu jotain maailmankuulua kaupungin vetonaulaksi.

Paikallaan lienee myös tässä vaiheessa kertoa viimeisillekin, että olemme jälleen tulossa Suomeen kahden viikon päästä. Syy viikon Suomen reissulle ovat omat häämme, joita juhlitaan Joensuun seudulla tasan 20 päivän päästä, helmikuun 21. päivä. Kyllä vain, tällaista tapahtumaa on "juonittu" aktiivisesti jo vuoden verran ja ajatus naimisiin menosta on ollut puheissa jo pitkään. Nyt ajatuksista ja lupauksista tulee sitten totta, kun meidät Niinan kanssa vähän alta kolmen viikon päästä vihitään.

Tästä kuitenkin enemmän seuraavassa viestissäni maaliskuun alussa, sen-jännittävän-päivän ollessa ohitse.

Ostoksilla parhailla joulumarkkinoilla:


Alexan tivoli taustallaan jättiläispyörä:


Tivolin ihmismassoja:


Värejä ja valoja joulutivolilla:


Melkoisen korkea 60 metrin maailmanpyörä:


Pulputtava suklaalähde suklaakaupassa:


Erääseen sumuun kadonnut tv-torni:


Joulunalus Poststrassella:

Tämän vuotinen pääsiäisen seutu kului Saksassa tuossa kuukausi sitten oikein kauniiden kelien vallitessa. Noina viikkoina lämpöä oli melkeinpä kolmisen viikkoa yli 20 astetta ja puihin saatiinkin nopeasti täydet lehdet. Koska tuolloinen sääennuste lupasi kauniin kelin vallitsevan myöskin itse pääsiäisen pyhinä, päätimme ottaa siitä kaiken irti ja pienellä varoitusajalla toteuttaa pienen Itä- ja Keski-Saksan automatkan.

Se taisi olla pääsiäisviikon tiistaina, kun varasimme netistä autoa reissulle. Täkäläisillä autovuokraamoilla on varsinkin näin keväällä paljon tarjouksia ja sellaiseen mekin tartuimme. BMW:n 5-sarjalainen piti saada neljäksi vuorokaudeksi vuokraan vain 168 eurolla, mutta kun torstai-iltana saavuimme vuokraamolle, kävikin ilmi, että bemaria ei ollutkaan saatavilla. Sen sijaan meille annettiin Chrysler 300C:n avaimet käteen. Tietäessäni minkälainen auto on kyseessä, en vastustanut asiaa yhtään.

En ole niinkään amerikkalaisten autojen ystävä, mutta Chrysler 300C:sta oli silti mielenkiintoista päästä kokeilemaan, sillä kyseessä on paitsi kookas, myös arvokkaan oloinen henkilöauto. Kokoa autolla on reippaasti ja kaltaiseni pieni mies tunsi olonsa vieläkin pienemmäksi ratin takana. Kuten aina, ensimmäiset kilometrit ovat aina autoon totuttelua ja sen mittojen oppimista, mutta pienen totuttelun jälleen tätäkin amerikan laivaa oli helppo ajella.

Heti auton noudettuamme ajelimme ensi töiksemme Ostbahnhofin juna-aseman vierellä olevaan Hellweg-rautatavarakauppaan, josta noudimme Niinan niin kovasti jo kaipaamat parvekekukat, sekä parvekekalusteiden öljyämistarpeet. Loppuilta menikin sitten kotosalla parveketta kesäkuntoon laittaessa ja hienoa kyllä tuli.

Pitkäperjantain aamuna lähdimme reissuun. Suunta otettiin kohti etelää ja ensiksi Cottbusin kaupunkia noin 130 kilometriä Berliinistä. Emme selvästikkään olleet ainoat kaupungista pääsiäiseksi maalle suuntaavat, sillä ensimmäiset 100km autobaana oli aivan täynnä matkalaisia. Cottbus ei ole mikään kovin kuuluisa kaupunki ja lähinnä tämä 106 000 asukkaan pikkukaupunki on tunnettu ympäröivien suurten ruskohiiliavolouhosten keskuskaupunkina (joista kerroin viime keväänä). Ajelimmekin lähinnä muutamat ympyrät kaupungin sangen hiljaisessa keskustassa (joka johtui siitä, että oli pyhäpäivä) ja jatkoimme kohti Puolan rajaa. Tarkoituksemme ei ollut ylittää rajaa, vaan ajelimme sen viertä kohti Görlitzin kaupunkia.

Görlitzin kuuluisaan vanhaan kaupunkiin saavuimme puolen päivän kello osoittikin jo lounasaikaa. Ravintolan valinta oli helppoa, sillä olimme saaneet työkaveriltamme vinkin keskustan tienoilla sijaitsevasta hotelli-ravintola Dreibeinigerhundista, joka osoittautuikin todella tunnelmalliseksi kellariravintolaksi vanhassa rakennuksessa. Myös aterian valinta oli helppoa, sillä paikallisena herkkuna ravintolan listalta löytyy majavaa. Koska kyseistä eläintä ei usein listoilla näy, niin pitihän sitä näin tilaisuuden tullen maistaa. On silti vaikea sanoa, mitä maku muistutti... ehkä aavistuksen kanalta, mutta oikein lihaisaa ja hyvää liha oli. Majavan häntää ei sentään tarjottu aterian osana, mutta työkavereiden mukaan Puolan puolella sitäkin on mahdollista järsiä jossain muodossa (en kyllä tiedä mitä syötävää siinä on).

Görlitz ei ole suuri kaupunki (alle 57 000 asukasta), mutta se on kuuluisa paitsi Saksan itäisimpänä kaupunkina (läntisin on Aachen, kuten joku ehkä muistanee) sekä äärimmäisen hyvin säästyneestä vanhasta kaupungistaan. Itse asiassa kaupunki ei kärsinyt toisessa maailmansodassa juuri ollenkaan ja siksi kaupunkia saapuukin ihastelemaan suuria määriä turisteja kaikkina vuodenaikoina. Meihinkin Görlitzin vanhat rakennukset, joita on kunnostettu valtavalla tohinalla DDR:n kaatumisen jälkeen, tekivät vaikutuksen. Kyseessä kun ei todellakaan ole "tyypillinen" muutaman korttelin vanha kaupunki, vaan ihan sanan varsinaisessa merkityksessä kokonainen kaupunki. Vastaavan kokoluokan keskustan olemme ehkä nähneet aiemmin vain Cellessä (Hannoverin reissulla 2007), tosin siellä rakennustyyli oli enemmän eteläsaksalainen ristikkotaloineen. Görlitz on suurimmalta osin vanhoja kivitaloja.

Görlitz sijaitsee kauniilla paikalla Neissen rajajoen rannalla. Ennen sotaa myös joen vastarannan alueet kuuluivat kaupunkiin, mutta sodan jälkeen niistä erotettiin nykyisin Puolalle kuuluva Zgorzelecin kaupunki. Puolan parin vuoden takaisen EU-jäsenyyden takia raja on tässäkin käytännössä näkymätön ja siksi mekin vain kävelimme sillan yli Puolan puolelle. Vaikka itse raja on näkymätön, täytyy kyllä todeta, että maan vaihtuminen näkyy silti selkeästi; Puolan puolella joenrantaa ei ole mitenkään siistitty, vaan se kasvaa heinää. Talot ovat huomattavan rapistuneita ja hieman kauempana kohoaa suuria kurjan näköisiä betonitaloja. Koska seutu ei ollut kovin viehättävää, jäi Puolan vierailumme tällä erää viiden minuutin mittaiseksi ja palasimme Saksan puolelle.

Jonkin aikaa Görlitziä ihasteltuamme oli aika jatkaa matkaa. Ajoimme edelleen parikymmentä kilometriä kohti etelää rajaa hipoen, aina Saksan, Puolan ja Tsekin rajapisteen läheisyydessä sijaitsevaan Zittaun kaupunkiin saakka. Zittaussa emme poikenneet kävelemään, vaikka sielläkin pikkukaupungin keskusta näytti sisältävän paljon vanhoja taloja ja ihania katuja. Ajoimme keskustassa hetken aikaa ja söimme jäätelöt. Zittausta matka jatkui länteen Tsekin rajan läheisyydessä yhä pysytellen. Päivän viimeinen reittipiste oli Bautzenin pikkukaupunki, jossa emme myöskään jalkautuneet muuta kuin kaupunkiin tullessa syömään. Se jäi hieman harmittamaan, sillä vaikka Bautzenin keskusta on todella pieni, siellä on silti upeita keskiaikaisia rakennuksia ja torneja hulppealla sijainnilla Spree-joen (joka virtaa myös Berliinin lävitse) uoman reunalla. Tämä maisema tuli nähtyä vain auton kyydistä, mutta koska päivä alkoi jo kääntyä illaksi, päätimme vain jatkaa kohti Dresdenin hotellia.

Dresdenissähän kävimme ennen joulua, joten emme nyt vierailleet kaupungin upeassa keskustassa, vaan suuntasimme suoraan hotellimme Dresdenin eteläisessä hienostolähiössä, Elbe-joen rannan läheisyydessä. Ensimmäisen päivän ajorupeamaksi kertyi noin 350 kilometriä.

Lauantaina edessä olikin touhukas päivä ja heti aamusta suuntasimme ensimmäiselle kohteellemme, Basteille. Bastei on osa kuuluisaa Saksin Sveitsiksi kutsuttavaa hiekkakivimuodostelmien pientä vuoristoa. Miljoonien vuosien aikana vesi on uurtanut alueen kallioita voimakkaasti ja sen tulosta ovat nykyiset melkeinpä 200 metriä(!!) pystysuoraan nousevien kalliopaasien rykelmät. Ei ole ollenkaan ihme, että kallioilla on aikanaan ollut pieni linnoitus (mistä nimi Bastei), josta on edelleen pieniä osia nähtävissä. Linnoituksen jäänteet eivät silti ole päänähtävyys, vaan itse alue. Minun on pakko alleviivata, että maisemat ovat todellakin hurjat kallioiden noustessa paikoin täysin pystysuoraan, ja niin siellä liikutaan niiden huipuilla, noin 200m korkeudessa polkuja ja siltoja pitkin! Pääsy on niin huimille kalliokielekkeille, että allekirjoittaneen piti kyllä pitää tiukasti kiinni kaiteista, samaan aikaan kun jotkut antoivat lastensa juoksennella vapaasti.

Koska Bastei tarjoaa huikeimmat maisemat kalliomuodostelmiin, vierailee sillä todella paljon turisteja. Me olimme paikalla heti aamusta, mutta silti parhaille kuvauspaikoille sai hieman jonottaa. Tänne ei todellakaan kannata tulla pahimpaan turistiaikaan! Mutta ehdottomasti osoituksena luonnon huikeista voimista alue on näkemisen arvoinen. Pääreittien kiertämiseen kuluu rauhallista tahtia noin pari tuntia, mutta alueella on valtavasti ulkoilureittejä ja hurjapäät voivat vaikka kiivetä köysien varassa kallioseinämiä pitkin. Aktiviteettejä siis riittää.

Bastei on toki koko Saksenin osavaltion suosituimpia nähtävyyksiä, mutta Saksin Sveitsissä on myös muuta nähtävää. Toinen saman kokoluokan turistikohde on vain pari kilometriä Basteilta Elben ylävirtaan sijaitseva Königsteinin linnoitus, joka on koko Euroopan suurimpia linnoituksia. Voittamattomaksi kutsuttu linnoitus sijaitsee samannimisen tasalakisen vuoren huipulla, 240 metriä Elben yläpuolella. Linnoitus on saanut alkunsa vuonna 1241, kun Saksin kuningas Wenceslaus ensimmäinen perusti sen Saksenin ja silloisen Böömin valtakunnan rajalle jokiliikennettä valvomaan. Linnoitusta ei valloitettu koskaan, mikä on helppo ymmärtää, sillä sen muurit ovat paikoin jopa 42 metriä korkeat! Kaikkineen linnoituksen muurit ovat ympärysmitaltaan on noin 1800 metriä ja linnoitusalue on peräti 9,5 hehtaaria.

Jos haluaa urheilla, ei linnoitukseen tule mennä muurin kylkeen rakennetulla hissillä, vaan sinne kävellään pääporttien kautta. Puuskutus ja hikoilu ovat taattuja, sillä tie korkeuksiin on pitkä ja jyrkkä. Vaiva silti kannattaa, sillä matkan aikana tulee nähtyä linnoituksen puolustukseen rakennetut sisäpihat, muurit ja valtavat portit monesta vinkkelistä.

Ylös päästyään tuntuu, kuin olisi tullut pieneen kylään, sillä hieman alta kymmenen hehtaarin alueella on monia rakennuksia, varastoja, kirkko, talleja sekä suuri metsikkö. Maisemat muurilta ovat huikeat kaikkiin ilmansuuntiin ja päivänselvää on, että jokea on ollut mahdoton seilata ilman, että linnoituksessa olisi asiaa havaittu. Luvattomat seilaajat sekä tullimaksuista kieltäytyneet onkin varmasti armottomasti upotettu muurien kanuunoilla.

Linnoitus ei myöskään kärsinyt suurten sotien aikana, sillä sitä ei käytetty puolustautumiseen. Se on kuitenkin toiminut monina aikoina vankilana, mikä oli myös käyttötarkoitus maailmansodan aikana. Meihin linnoitus teki todellisen vaikutuksen koollaan, sekä erityisen hulppealla sijainnillaan ja olemuksellaan. On helppo kuvitella, miten keskiaikana herttuat ja kuninkaat ovat hoveineen hakeneet linnoituksesta turvaa vaikeina aikoina, sillä siellä ei ole kyllä tarvinnut vihollisia murhetia.

Käytyämme näissä kahdessa paikassa, oli aika jättää Saksenin osavaltio taakse ja hurauttaa illaksi yli 300km matka kohti etelää, aina Pohjois-Baijerissa sijaitsevaan Bambergin kaupunkiin saakka. Bamberg on yli tuhatvuotinen noin 70 000 asukkaan yliopistokaupunki, jolla on hyvin mielenkiintoinen historia. Keski-Saksassa sijaitseva kaupunki on mm. 1600-luvulla käydyn 30-vuotisen sodan aikana kuulunut Ruotsille, minkä lisäksi sitä on kutsuttu Frankkien Vatikaaniksi sen vahvan katolisen vallan vuoksi. Lisäksi Saksan pahimmat noitavainot toteutuivat kaupungissa (läheisen Würzburgin ohella) ja vuonna 1515 kolmen kuukauden aikana kaupungissa poltettiin noin 600 ihmistä noitana.

Bambergissa sijaitsee peräti yhdeksän olutpanimoa, jotka vetävät kaupunkiin paljon turisteja maistelemaan paikallista tuotantoa. Kaupunki on myös yksi niitä harvoja sodassa täysin säilyneitä saksalaiskaupunkeja, minkä ansiosta Bambergin vanha kaupunki onkin päässyt UNESCO:n maailmanperintölistalle. Lauantai-iltana ruokapaikkaa etsiessämme tulimmekin kiertäneeksi kaikki pääkadut sekä -aukiot ja pakko on sanoa, että kauniita maisemia kyllä riitti. Kaupungissa on mm. komea neljän tornin tuomiokirkko, sekä kaupungin tunnus, Regnitz-joen keskelle rakennettu vanha raatihuone. Varsinkin raatihuone on mielenkiintoinen rakennus erilaisine rakennustyyleineen, sekä värikkäine seinämaalauksineen. Raatihuoneen ympäristöstä löytyy monia tunnelmallisia ravintoloita, mutta juuri tuona iltana meitä veti puoleensa läheisen ravintolan meksikolainen ruoka, joka olikin loistavaa ja tunnelma täydessä ravintolassa oli oikein hyvä.

Bambergissa voisi varmasti viettää aikaa tunnelmasta nauttien, mutta meidän pääsiäisreissumme vei meitä heti seuraavana aamuna jälleen eteenpäin. Suunta vaihtui nyt takaisin pohjoiseen, kohti Thüringenin osavaltiota ja sen pääkaupunkia Erfurtia, reilut sata kilometriä Bambergista ylöspäin. Kiireettömän sunnuntain keskellä emme kuitenkaan halunneet ajaa moottoriteitä pitkin, joten säädimme navigaattoristamme moottoritiet käyttökieltoon, mikä olikin hyvä valinta. Navigaattori kun opasti meidät läpi Thüringer Waldin upean vuoriston metsäisten pikkuteiden, joiden varrella näkyi varjoisissa paikoissa jopa pienesti lunta. Alueen korkeimmat huiput kohoavatkin melkein kilometriin, mutta koska vuoret eivät ole kovin jyrkkiä, ovat maisemat sangen metsäiset ja laakeat.

Kauniiden luontomaisemien keskellä olikin yllättävää, kun äkillisesti eteemme tupsahti valtaisa työmaa keskellä vuoristoa. Thüringer Waldin läpi ei ole vielä nopeaa pohjois-etelä -suuntaista junayhteyttä, mutta sellainen on tällä hetkellä rakenteilla. Olikin hurja näky nähdä kaksi viivasuoraan isohkoa laaksoa ylittävää kaarisiltaa, jotka olivat vielä puoliksi työn alla. En tiedä milloin kyseisen yhteyden on tarkoitus valmistua, mutta valmistuttuaan siitä tulee osa nopeaa Berliini - München yhteyttä.

Ennen Erfurtiin saapumista poikkesimme vielä sen naapurissa sijaitsevassa Weimarin kaupungissa, joka on tuttu maailmansotien välisen Weimarin tasavallan (1919-1933) perustuskaupunkina. Weimar on tunnettu myös kulttuurikaupunkina, sillä sieltä on kotoisin mm. kirjailija Johann Wolfgang von Goethe ja myös säveltäjä Johann Sebastian Bach on viettänyt siellä vuosia. Myös Weimarin keskusta on UNESCO:n listalla ja siellä onkin paljon kauniita katuja, sekä puistoja, mutta nähtyämme jo niin monta kaunista vanhaa kaupunkia, ei Weimar vienyt sydäntämme tällä kertaa. Vietimme silti Weimarissa toista tuntia keskustaa kierrellen. Lounastimme myös eräässä ravintolassa ja söimme auringinpaisteessa jäätelöt pienellä aukiolla.

Weimarista olikin lyhyt parinkymmenen kilometrin ajomatka Erfurtiin. Erfurt on reilun 200 000 asukkaan kaupunki, jolla on (yllätys, yllätys) myöskin hyvin säilynyt vanha kaupunki. Sen keskustassa ehdottomat katseenvangitsijat ovat silti kaupungin kaksi suurta tuomiokirkkoa, Mariendom ja Severikirche. Kirkot sijaitsevat aivan rinta rinnan korkealla mäellä, kaupungin suurimman toriaukion vierellä ja ovat todella jyhkeä näky. Molemmat ovat roomalais-katolilaisia kirkkoja ja ne on rakennettu 1100- ja 1200-luvuilla. Sisältä Mariendom on aavistuksen karumpi, mutta selvästi isompi. Severikirchekin on silti sisältä tilava, ja koristeellisuudessa se voittaa vierustoverinsa. Erityisesti suuret urut Severikirchen seinustalla ovat kerrassaan upeat.

Kirkojen lähellä kohoaa myös toinen kukkula, Petersberg, jonka huipulla on samanniminen linnoitus. Vaikka tämäkin linnoitus kuuluu Euroopan suurimpiin, ei se ole Königsteinin veroinen ilmestys, mutta tarjoaa silti mukavat maisemat yli Erfurtin kaupungin. Ylhäällä onkin maisemaravintola ja ainakin tuona iltana paikalla oli paljon ihmisiä nauttimasta kauniista illasta. Erfurtin kolmas tunnettu nähtävyys on Krämerbrücke, joka on talojen vierustama kapea silta yli pienen Breitstrom-joen. Ensimmäiset maininnat sillasta ovat vuodelta 1117, jolloin se tuhoutui eräässä monista Erfurtin tulipaloista (paloja oli mm. vuosina 1175, 1178, 1213, 1222,1245, 1265 ja 1293). Silta on ainut laatuaan Alppien pohjoispuolella ja se muistuttaa Firenzen kuuluisaa Ponte Vecchiota. Sillan taloissa on nykyisin käsityöläisten verstaita, mikä sopiikin sillan mukavaan tunnelmaan.

Erfurtissa vietimme oikein mukavan sunnuntai-illan ja kaupungissa oli huomattavan paljon elämää. Seuraavana aamuna oli kuitenkin jälleen aika suunnata nokka kohti Berliiniä. Matkalla poikkesimme Jenan yliopistokaupungissa, joka on kuuluisa Carl Zeissin sinne aikanaan perustamasta verstaasta. Zeissin linssit ovat vieläkin maailmankuuluja ja Jena onkin optiikan tutkimuksen huippukeskuksia. Kaupungin silmiin pistävin rakennus on kuitenkin keskustaan DDR:n aikana rakennettu muuta rakennuskantaa huomattavasti korkeampi 133 metrinen pyöreä pilvenpiirtäjä. Nykyisin tämä sangen erottuva rakennus on yliopiston käytössä.

Berliiniin päästyämme oli aika palauttaa auto, jolla olikin tullut neljässä päivässä rullattua noin 1400 kilometriä. Oli siinä jälleen kerran ajamista ja tien päällä suurin osa ajasta oltiinkin. Tämä oli silti tietoinen valinta, sillä ajatuksenamme oli nauttia kauniista keväisistä maalaismaisemista auton kyydissä. Chryslerillä oli todella kepeetä ajella ja pakko on mainita, että auton ratissa kyllä keräsi paljon katseita. Autohan ei ole mikään harvinaisuus, eikä edes mahdottoman arvokas, mutta se näyttää arvokkaalta. Ehkä se oli monille syy ihmetellä kahta nuorta sen kyydissä, tiedä häntä.

Ja vain puolitoista viikkoa tämän reissun jälkeen seurasi sitten puolentoista viikon reissumme Kanadaan, josta kirjoittelen seuraavassa viestissäni. Nyt pitääkin alkaa pakkailla huomista Suomen reissua varten, joten Berliinistä jälleen moro!

Tämän kertainen ajopelimme:


Görlitz Puolan puolelta nähtynä:


Ruokalistalla tänään: majavaa


Bastein huikeita maisemia:


Bastein siltoja:


200m pystysuoraan Elbestä:


Voittamaton Königstein:


Niina Königsteinin muurilla:


Bambergin kaunista jokirantaa:


Bambergin kuuluisa vanha raatihuone:


Siltatyömaa halki Thüringer Waldin:


Palatsi Weimarin keskustassa:


Krämerbrücke Erfurtissa:


Mukavan näköinen ravintola Erfurtissa:

Palaanpa tässä tapahtumiin Kanadan reissullamme ja matkan toiseen päivään, eli lauantaihin. Heräsimme tuona aamuna hyvissä ajoin, sillä meillä oli varattuna vuokra-auto jo kello aamu seitsemältä. Varaus oli näin aikaisin siksi, että ehtisimme päivän aikana vierailemaan Torontosta noin 130km päässä sijaitsevilla Niagaran putouksilla. Auton kuittaus sujui helposti ja pääsimme heti aamutuimaan matkaan. Toronton keskustan ohitse kulkee kohotettu 6-kaistainen moottoritie, joten kaupungista ulos pääsy on sangen helppoa. Vaikka kello oli vaille kahdeksan lauantaiaamuna, oli liikenteen määrä koko matkan ajan huomattavaa. Ajaminen suuren liikennemäärän keskellä oli kuitenkin helppoa, koska Dodge Avengerissamme oli automaattivaihteisto, eikä kyseinen auto ole sikäläisillä mitoilla kovinkaan iso.

Parin tunnin jälkeen saavuimme Niagara Fallsin kaksoiskaupunkiin, joka sijaitsee Niagara-joen molemmilla rannoilla niin, että läntinen puoli kuuluu Kanadaan ja itäinen Yhdysvaltoihin. Parhaimmat maisemat sekä suurimmat huvittelupaikat löytyvät Kanadan puolelta. Niinpä Kanadan puolen Niagara Fallsin kaupungista löytyykin majoituskapasiteettia ja varsinkin putousten lähellä on lukuisia monikymmenkerroksisia hotelleja huikeilla maisemilla. Ja kysyntää hotellihuoneille riittänee, sillä putouksilla vierailee vuosittain yli 20 miljoonaa ihmistä. Määrä tekee siitä erään Pohjois-Amerikan suosituimmista matkailukohteista.

Suuriin turistivirtoihin on varauduttu sangen hyvin ja auton saaminen parkkiin aivan putousten läheisyyteen ei ollut lauantai aamupäivällä vaikeaa. Autosta noustuamme tunsimme välittömästi ilmassa leijailevan vesisumun ihollamme. Kuten viime viestissäni sanoin, näkyy pääputouksesta nouseva vesihöyry kirkkaana päivänä jopa Toronton CN Toweriin asti (100km linnuntietä). Vesipilven avulla putouksille onkin helppo suunnistaa.

Parkkipaikalta ei tarvitse kävellä kuin parisataa metriä jolloin ollaankin jo Table Rockiksi kutsuttavan kalliokielekkeen reunalla, aivan putousten äärellä. Ensimmäiseksi silmiinpistävää on putouksille saapuvan joen leveys. Kartasta arvioiden joen leveys on noin puoli kilometriä ja aivan putousten äärellä vesi puristuu parin sadan metrin levyiseen uomaan.

Niagaran putoukset eivät ole vain yksi putous, vaan itseasiassa kaksi putousta. Selkeästi tunnetuin on pääuoman Horseshoe Falls (Hevosenkenkäputous), jolle aukeavat parhaat näkymät juuri Kanadan puolelta. Tämän lisäksi joen sivu-uomasta muodostuu noin 300 metriä alajuoksulle toinen, American Fallsiksi (Amerikanputous) kutsuttava vesiputous. Vaikka jokiuoma on vain noin 200 metriä leveä juuri ennen pääputouksen harjanteelle tuloaan, on itse harjanne 671 metriä leveä. Veden syvyys keskellä harjannetta on noin kolme metriä (mikä antaa käsitystä vesimassasta) ja virtausnopeus 32 km/h. Huippukautena putouksista virtaa minuutissa 168,000 kuutiota vettä, josta noin 90% virtaa pääputouksen kautta. Harjanteelta vesi putoaa 53 metriä syvänteeseen, jonka syvyys pinnan alla on 56 metriä, eli enemmän kuin itse pudotus. En tiedä uskoako vai ei, mutta putouksilla kerrotaan eräässä taulussa, että putouksien kautta virtaisi peräti 20% maailman makeasta vedestä, mikä kuulostaa kyllä todella hurjalta.

Niagaralla on täysin ilmaista kävellä jokivarren harjanteelle tehtyä kävelytietä pitkin. Tältä tieltä löytyvät ehkä parhaat valokuvauspaikat kummallekin putoukselle. Harjanteella ilmassa on kuitenkin sen verran putouksista nousevaa kosteutta, että se kastelee herkästi kameran. Tämän vuoksi itse käytinkin uutta kameraani sangen vähän tuona päivänä ja pääasiallisesti kuvat tuli otettua vanhalla pokkarikameralla. Jos putouksista haluaa saada enemmän irti on syytä ostaa esimerkiksi Niagara Adventure Pass -passi, jolla pääsee alueen neljään päänähtävyyteen. Näistä ensimmäinen on Table Rockin vierailukeskuksessa sijaitseva 4D-elokuva, jossa demonstroidaan putousten syntyä voimaa. Neliulotteisessa elokuvateatterissa kuva heijastetaan ympyränmuotoisen teatterin jokaiselle seinälle. Teatterissa ei ole penkkejä vaan siellä seistään ja pidetään kiinni, sillä teatterin lattia liikkuu ja tärisee. Päälle pitää pukea paikan päällä jaettava sadeviitta, sillä elokuvan aikana teatterissa sataa vettä, ukkostaa, tuulee ja jopa sataa lunta. Noin 15 minuutin mittainen kokemus on ihan kelpo viihdettä ja tarjoaa taustatietoa putousten synnystä.

Vierailukeskuksesta pääsee myös hissillä toiseen passin kohteeseen, eli Hevosenkenkäputouksen juurelle ja sen taakse. Täällä sadeviitat ovat tarpeen, sillä varsinkin putouksen juurella vettä lentää poikittain ja kastuminen on varmaa. Silti näkymä 50 metriä putouksen alapuolelta on huima ja veden voima käy hyvin ilmi. Putouksen taakse vievät kallioon louhittu käytävä, jonka kahdesta aukosta näkyy tosin vain katkeamaton vesiseinämä sekä valtaisa pauhu. Käytävän päässä käyminen kannattaa silti, sillä sen seinillä on kiintoisia infotauluja putouksista.

Erityisen mieleenpainuvia ovat tiedot putousten synnystä. Putoukset eivät ole todellakaan aina sijainneet nykyisellä paikallaan, vaan ne ovat aikojen saatossa vetäytyneet peräti 11 kilometrin matkan. Syynä on hiekkakivikallioinen maaperä, jota valtava vesimassa syö armottomasti. Putousten eroosio on nykyisin kontrolloitu yläjuoksun voimaloiden myötä, mutta nykyisinkin pääputous liikkuu kolme senttiä vuodessa. Se on kuitenkin pientä verrattuna aiempaan kolme metriä vuodessa(!). Niinpä vuonna 1678 (vain 300 vuotta sitten) paikalla ei ollutkaan hevosenkengän muotoista putousta, vaan tavallisempi suorahko vesiputous. Veden voima onkin ollut kahlitsemattomana valtava!

Kolmas passin kohde on miniristeily Niagaran kuuluisan Maid of the Mist -veneen kyydissä aivan putousten juurelle. Risteily tapahtuu pienehkön, noin 600 seisovaa ihmistä ottavan veneen kyydissä ja on pituudeltaan noin vartin. Vaikka veneet ovatkin tupaten täynnä turisteja, on niiden kyytiä pakko suositella.

Aluksi veneen kyydissä livutaan hitaasti Amerikanputouksen ohitse nauhalta tulevaa selostusta kuunnellen, jonka jälkeen matka jahtuu kohti pääputousta. Matkalla kohti Hevosenkenkäputouksen juurta tuuli jokiuomassa käy melkoiseksi, sillä valtavat vesimassat työntävät edeltään suuren ilmamassan. Vettä tulee poikittain naamalle ja sadeviitoista on vain vähän apua. Oikeastaan niistä on enemmän haittaa, sillä tuuli paukuttaa muovisia viittoja kehoa vasten tuottaen hirveästi melua. Aivan putouksen juurella vene viipyy noin viisi minuuttia, jonka aikana ehtii hyvin katsoa puolikaaressa ympärillä putoavia vesimassoja. Kalalokkeja on kaikkialla, sillä putouksista tippuu jatkuvasti myös kaloja, joita lokit poimivat vedestä helposti. Hieman yllättäen putousten reunustoilla on myös lunta, jopa vielä näin toukokuussa, mikä johtuu siitä, että talvisaikaan putousten reunat tosiaan jäätyvät ja kasautuvat lumeksi.

Vaikka risteily Maid of the Mistillä onkin niin perusturistia, kuin vain mahdollista, kannattaa se mielestämme. Vain sen kyydissä saa mielestämme oikean kuvan putousten voimasta. Veneet ovatkin kuuluisia ja niiden kyydissä on käynyt monia valtionpäämiehiä ja muita kuuluisuuksia.

Päivän neljäs kohteemme oli Niagara-joen alajuoksun armottomat kosket. Niitä pääsee ihailemaan aivan viereltä nk. White Water walkilla, joka on 305m pitkä puinen kävelysilta joen penkalla. Kosket ovat tosiaankin armottoman näköiset ja vesi pärskii vaahtopäivä hurjimmissa kohdissa. Koskenlaskussa koskia pisteytetään niiden haastavuuden mukaan asteikolla 0-6 ja Niagaran kosket kuuluvat luokkaan 6, mikä tarkoittaa että niitä ei suositella varauksetta edes ammattimelojille.

Vielä hieman enemmän alajuoksulle sijaitsee viimeinen Nigaran kohteemme, The Great Gorge. Kyseessä on kohta, jossa Niagara-joki tekee 90-asteen käännöksen, minkä vuoksi mutkaan syntyy pyörteitä. Turistien iloksi mutkan yli on rakennettu kaapelivaunu, josta on mahdollista tarkastella aluetta noin 70 metrin korkeudesta. Meidän turistipassimme ei kuitenkaan kattanut kyytiä, joten tyydyimme vain katsomaan pyörteileviä vesimassoja ylhäällä olevalta näköalatasanteelta.

Niagaran putouksilla vierähti meilläkin suunnilleen koko päivä, sillä nähtävää on paljon. Mekin keskistyimme vain itse putouksiin ja turisteille Niagaralla on tarjolla vaikka minkäläistä viihdettä aina tuulitunnelissa leijumisesta alkaen. Sää suosi meitä koko päivän ollen täysin pilvetön, joten saimme kyllä nauttia täysillä maisemista. Vaikka reissusta jäikin kokonaisuudessaan hyvä mieli, olivat itse putoukset ehkä pienen pieni pettymys. Jotenkin ne oli vain kuvitellut niin mahdottoman kokoisiksi ennalta. Vaikka virtaamaltaan ne sitä ovatkin, ei 50m näkyvä pudotus tunnu niin mahdottoman korkealta. Niin tai näin, suosittelemme niitä kyllä päivämatkan kohteeksi.

Torontoon ajellessamme taivas antoi muutaman lyhyen sadekuuron, mikä hidasti vilkasta liikennettä paikoitellen pysähdyksiin. Loppumatkasta se ei kuitenkaan haitannut meitä, sillä maisemat suurelta moottoritieltä kohti pilvenpiirtäjien ja CN Towerin silhuettia olivat upeita katsella hetken pidempäänkin. Tunnin ehdimme levätä hotellilla, ennen kuin suuntasimme illalliselle. Löytämäni ravintola sijaitsi Toronton ydinkeskustasta hieman pohjoiseen huikeissa korkeuksissa - peräti 51. kerroksessa. Ravintolan ruoka ei jäänyt meille mieleen mitenkään erityisenä, mutta maisemat yli yöllisen Toronton kylläkin! Vasta näin pimeellä kävi ilmi, miten suuri ja laajalle levittäytynyt kaupunki Toronto onkaan. Ravintolan jälkeen kävelimme vielä öisen Toronton kaduilla valaistuja pilvenpiirtäjiä ympärillämme ihmetellen. Ihmettelyä aiheutti myös se, miten turvalliselta ja siistiltä öinenkin Toronto tuntui. Ihmisiä oli tietenkin lauantaina normaalia enemmän liikkeellä, mutta meno oli iloista.

Hotellille palattuamme ihailimme vielä viimeistä kertaa rakennuksen alakerran tiloja, jotka on rakennettu 1900-luvun alussa perustetun pankin tiloihin. Aulasta laskeutuvat upeat marmoriportaat alakerran entiseen pankkiholviin, jossa toimii nykyisin ravintola. Alakerrasta on myös käynti Toronton maanalaiseen PATH-kompleksiin. PATH on yli 27 kilometriä tunneleita, jotka kattavat käytännössä koko ydinkeskustan alueen. Tunneleita pitkin ihmiset voivat kurjalla kelillä siirtyä päärautatieasemalta sekä metroasemilta työpaikoilleen ilman, että heidän tarvitsee pistäytyä maanpinnalla. Käytäväverkosto on todella laaja ja me emme päässeet siitä selville kahden Toronton päivämme aikana. Jo nykyisellään Guinnessin ennätystenkirja listaa kompleksin maailman suurimpana maanalaisena ostoskeskuksena ja Torontossa on vieläpä aikomus laajentaa verkostoa peräti 60 kilometrin mittaiseksi!!

Sunnuntaina oli sitten aika jättää Toronto taakse. Pakkasimme heti aamusta tavarat autoon ja lähdimme kohti pohjoista. Kaupungista ulospäin ajaessamme ajoimme valtavia moottoriteitä pitkin. Kaistoja oli monella tiellä 10-12 (eli 5-6 suuntaansa), mutta kaikkein suurin oli pätkä Kanadan halki kulkevaa 401, jolla on hetken aikaa peräti 18 kaistaa! Kyseinen tie onkin yksi maailman leveimpiä teitä ja sen päivittäinen liikennemäärä yltää yli 500 000 autoon, mikä riittää tekemään siitä Pohjois-Amerikan vilkkaimman tien. Kyseessä on melkoinen asvalttimatto, mutta onneksi kaikki yhdeksän yhden suunnan kaistaa eivät ole yhdestä vaan tie koostuu nk. collectorista sekä expressistä. Collector tavallaan rinnakkainen 10-kaistainen paikallismoottoritie, jota pitkin siirrytään lyhyitä matkoja, esimerkiksi vain muutaman liittymän välillä. Sen sisäpuolella kulkee 8-kaistainen express, jota pitkin ajetaan pidempiä matkoja, kuten kokonaan kaupungin ohitse.

Järjestelmä toimii hyvin ja ajaminen näinkään valtavaa tietä ei ole hankalaa. Asiassa auttaa myös se, että Pohjois-Amerikassa korkein sallittu nopeus on vain 100km/h, joten liikenteen rytmi on miellyttävän rauhallinen. Erona eurooppalaisiin sääntöihin, Pohjois-Amerikassa saa ohittaa sekä vasemmalta että oikealta, mikä on tietysti luonnollinen ratkaisu monikaistaisilla jättiteillä. Kaikesta sujuvuudestaan huolimatta, on pakko silti päivitellä sitä autojen määrää, jotka Pohjois-Amerikan kaupungeissa teillä kulkee. Mekin jätimme Toronton sunnuntaiaamuna noin aamuyhdeksän aikaan ja jo tuolloin liikennettä oli valtavasti. Mihin ihmeessä niin moni ihminen voi olla matkalla tuohon aikaan?

Matkamme suuntautui Torontosta 230 kilometriä pohjoiseen pieneen Huntsvillen kylään. Syynä oli halumme nähdä matkallamme myös luontoa, josta Kanada on hyvin tunnettu. Nopeasti se asutus harvenikin heti Toronton jäädessä taakse ja noin 50km jälkeen pellotkin alkoivat jo väistyä metsämaisemien tieltä. Metsää Kanadassa kyllä riittää ja tyypiltään se on hyvin suomalaismaista sekametsää. Tosin kun Suomessa näkee nykyisin paljon huoliteltua ja istutettua kasvatusmetsää, olivat ainakin meidän näkemämme metsät vapaasti kasvanutta erämaata.

Päivä oli kaunis ja pienesti iltapäivästä saavuimme Huntsvilleen. Kaupungin asukasluku on noin 18 300, joista suurin osa asuu kaupungin pääkadun varrella tai läheisyydessä. Vaikka kaupungissa ei ole sen suuremmin tekemistä, oli se viehättävä paikka viettää iltapäivä auringonpaisteesta nauttien. Kerrottakoon vielä, että kaupungissa järjestetään ensi vuonna G8-ryhmän huippukokous, joka tuo varmasti pikkukaupunkiin paljon vilinää. Missä kokous siellä järjestetään, jäi meille mysteeriksi

Seuraavana aamuna jatkoimme Huntsvillestä valtatietä numero 60 kohti itää. Kyseinen tie kulkee läpi Algonquinin kansallispuiston, joka on läheisellä sijainnillaan Torontoon ja Ottawaan Kanadan vierailluin kansallispuisto. Puistossa maisemat ovat aivan kuin Suomessa, sillä järviä on yli 2400 ja jokia sekä puroja yli 1200 kilometriä. Kauniina päivänä ajo läpi puiston oli ihana elämys ja ihmisiä näkyi lähinnä pienissä kylissä, joita ohitimme aina silloin tällöin. Tällaisten kylien ainoa keskuspaikka tuntui olevan huoltoasema, joilla tuntui aina riittävän ihmisiä tankkaamassa ja vaihtamassa kuulumisia. Mekin pysähdyimme eräällä ikivanhalla Shellin bensapumpulla tankkaamassa ja samalla jutustelimme huoltoaseman pitäjän kanssa. Tämä oli kovin kiinnostunut kuultuaan meidän olevan Suomesta ja innostui vertaamaan maiden hyttysmääriä. Mainittakoon, että toukokuun alussa Kanadan erämaassa hyttysiä kyllä piisasikin, kuin Lapissa konsanaan.

Päivän aikana ajelimme pieniä erämaamaanteitä noin 350 kilometrin matkan kohti kaakkoa ja iltapäiväksi saavuimme 117 000 asukkaan Kingstonin kaupunkiin aivan Yhdysvaltojen rajan lähellä. Iltapäivä meni vieraillessa kaupungin laidalla sijaitsevassa ostoskeskuksessa, sekä ajellessa keskustan alueella. Kingstonissa ei ole mitään ihmeellistä nähtävää ja se on tunnetuin lähinnä sotilasakatemiastaan sekä alkupisteenä Thousand Islandsin saaristoon tutustuttaessa.

Thousand Islands on kuuluisa 1793 saaren muodostama parinkymmenen kilometrin mittainen saaristo Kanadan ja Yhdysvaltojen rajalla. Alue on erityisen suosittua veneilijöiden keskuudessa, mutta sadoilla saarilla on myös vakituista asutusta. Alue on noin kaksikymmentä kilometriä pitkä osa Lake Ontariosta Atlantiin laskevaa Saint Lawrence -jokea. Kaunis alue on antanut myös nimen samannimiselle salaattikastikkeelle.

Alueeseen tutustuu tietysti parhaiten veneellä, mutta me tyydyimme vain ajamaan jokivartta kulkevaa 1000 Islands Parkwaytä pitkin, joka on tunnelmallinen rantatie hyvillä maisemilla. Maisema muistuttaa todella paljon Turun saaristoa, sillä joki on tältä kohdin hyvin leveä ja pieniä saaria on tosiaan kaikkialla.

Maisematien jälkeen edessä oli vielä yli 100 kilometriä kohti Montrealia. Nälän jo tullessa pysähdyimme kokeilemaan Wendy´s -pikaruokaravintolaa, jossa kokeilimme suurinta saatavilla olevaa ateriaa. Kuuden euron hintaan saikin aterian, johon kuului 1,5 litran kokis, valtava ranskalaisämpäri sekä enteilevällä Baconator -nimellä tunnetun pekonihampurilaisen. Oli siinä kahdestaankin syömistä! Ravintolistauksen mukaan pelkästä hampurilaisesta sai 1000 kilokalorin verran energiaa, mikä on noin puolet normaalista päivätarpeesta. Kyseessä oli siis täysin tyypillinen sikäläinen ateria, joka tuntui tekevän kauppansa. "Halvalla kun saa" tuntui olevan sikäläistenkin ajattelu asian suhteen...

Montrealista sekä Bostonista kerron vielä kolmannessa ja viimeisessä viestissäni lähiaikoina.

Luksushotelleja aivan putouksen äärellä:


Hevosenkenkäputous ja vierailukeskus:


Hevosenkenkäputous:


Hevosenkenkäputouksen harjanteella:


Hevosenkenkäputouksen juurella:


Niagaran putoukset:


Turistien kansoittama Maid of the Mist:


Amerikanputoukset:


Tuulinen jokiuoma:


Niagara-joen vuolaat kosket:


Kaapelivaunu the Great Gorgen yllä:


Toronton skyline Niagaralta palattaessa:


Toronton ydinkeskusta 51. kerroksesta nähtynä:


Loputtomiin jatkuva öinen Toronto:


Öinen Toronto hotellin edestä kuvattuna:


Pankkiholviin tehty ravintola:


Moottoritie 401 ja sen 18 kaistaa:


Huntsvillen kylanraitti:


Kanadan asumatonta erämaata:


Suomimaisemaa:


100 Island Parkwayn maisemia:


Wendy´sin kuuden euron Baconator:

Viime aikoina ovat lähettämäni viestit kertoilleet lähinnä matkoistamme, mutta samaan aikaan mielessäni on kyllä ollut kertoa Berliininkin kuulumisista. Kaunis kesä ja muut kiireet eivät vain ole saaneet minua motivoitumaan tähän tämän aiemmin. Yritänpä tässä viestissä silti kerrata viimeisen puolen vuoden (aika todellakin lentää!) tärkeimmät tapahtumat yhteen.

Jotkut tietänevät, että Hannoverin kaupunki on vuosittain maaliskuussa huomion kohteena, sillä kaupungissa järjestetään maailman suurin tietokonemessu, CeBIT. Sinne on minunkin tehnyt mieli jo kahtena aiempana vuotena, mutta sitä on vain aina ollut jotain muuta juuri tuolloin, eikä Niinakaan ole ollut kovin innostunut lähtemään kyseisille messuille (kumma juttu). Kolmatta kertaa en kuitenkaan halunnut messuja missata ja kun työkaverini Sampokin ilmaisi kiinnostuksensa, aloimme suunnitella messureissua. Niinpä lauantaina 7. maaliskuuta nousimme aikaisin aamulla ICE:n kyytiin, jolla hurautimme puolessatoista tunnissa Hannoveriin.

Hannoverissahan kävimme Niinan kanssa keväällä 2007, joten rautatieasemalta oli helppo navigoida messualueen suuntaan. Järjestelyt alueella olivat hyvin sujuvat ja pääsimme täysin jonottamatta sisälle messualueelle. Olen jo aiemmin kertonut Hannoverin messualueen olevan maailman suurin 27 hallillaan, joiden pinta-ala on melkein puoli miljoona neliötä. Tästä ennakkotietosta huolimattakin alueen koko teki meihin vaikutuksen valtavuudellaan, vieläpä kun tänä vuonna kaikki mahdollinen tila ei ollut edes käytössä ja silti kierrettävää riitti! Messuilla oli pääosin mukavan tilavaa, sillä ennätysvuosi 1995:n yli 755 000 kävijän jälkeen kävijämäärät ovat laskeneet puolen miljoonan tienoille. Kyllä siitäkin määrästä silti riittää ihmisiä aina tungokseksi asti varsinkin suosituimmille alueille.

Messuilla on tosiaankin esillä kaikenlaista tietokoneisiin ja elektroniikkaan liittyvää, aina yksittäisistä tietokoneen osasista villeihin tulevaisuuden visioihin, jotka täyttävät kokonaisia huoneita. Mielenkiintoista oli muun muassa nähdä sen hetken uusimmista osista koottuja laitteistoja, joilla pyöriteltiin ruuduilla vaikka mitä grafiikkaa. Muutama selvästi erottuva trendi olivat suuret näytöt, kolmiulotteinen tietokonekuva sekä kosketusnäytöt ja -pinnat. Monella valmistajalla oli lisäksi esitellä 3D-pelaamista, joka olikin sangen makean näköistä puuhaa, vaikkakin päässä pitää olla erikoislasit ja silti tuijotettava ruutu on sangen pieni.

Erityisen hurjia olivat interaktiiviset kosketukseen tai liikkeeseen reagoivat pinnat ja näytöt. Näytillä oli muutama vain muutaman millin paksuinen lasiseinään kiinnitetty näyttöpinta, jonka kuvaa pystyi koskettelemaan samaan aikaan kun siitä kuitenkin näki lävitse. Kieltämättä tekniikan kehitys on huiman nopeaa, sillä juuri tällaisiahan tulevaisuudessa on visioitu olevan kaikkialla. Vielä kuvanlaatu ei ole kovin hyvä, mutta oli se silti huikeaa nähdä toimiva käytännön sovellus jo tänä päivänä.

Ehkä eniten vierailijoiden kiinnostusta herättivät T-Mobilen suurella osastolla olleen valtavat multi-touch näytöt. Näyttävin oli epäsäännöllisen muotoinen noin 10m halkaisijaltaan oleva virtuaalinen lampi. Lammessa uiskenteli virtuaalisia kaloja ja siellä täällä kellui videoruutuja, joita pystyi suurentamaan ja siirtelemään vapaasti käsillään. Lisäksi veteen pystyi piirtämään sormellaan aaltoja hyvin aidon näköisesti. Kaikkein hurjinta oli se, miten tätä suurta lammikkoa pystyi käpälöimään toistakymmentä ihmistä kerrallaan omilla kohdillaan, kaiken ollessa silti yhtä suurta ja yhteistä näyttöä. Aivan käsittämätöntä tekniikkaa, joka kyllä keräsi uteliaita ihmisiä kaiken aikaa koskettelemaan!

Vaikka messuilla ei ollutkaan esillä kaikkea mitä olisimme toivoneet, olivat ne ehdottomasti hieno ja kannattava kokemus! Ennen paluuta Berliiniin meillä oli vielä pari tuntia aikaa kierrellä Hannoverin keskustan paikkoja, mikä oli mukavaa parin vuoden jälkeen, sillä Hannover on hyvin mukava ja mielenkiintoinen kaupunki.

Tietokoneista kun nyt tuli puhe, niin itsekin päivitin kevään aikana kotiimme kunnon uuden pöytäkoneen. Vaikka viimeisintä uutta sisältänyt kone onkin ollut mukava käytellä koko kevään ja kesän ajan, ei homma ole ollut ilman murheita. Jo tilausvaiheeseen mahtui monenlaisia yllätyksiä ja murheita, jotka lopulta saatiin kuntoon. Senkin jälkeen on kaikenlaista yllättävää silti riittänyt, mutta kukapa luulisikaan tietokoneiden kanssa elämistä mutkattomaksi?

Kuten olen jo aiemmin kirjoitellut, kävimme pääsiäisenä vuokra-autolla kiertelemässä lähiseuduilla ja toukokuun alussa vietimme upean kevätloman Kanadassa. Pari viikkoa Kanadasta paluun jälkeen kävimme lyhyesti myös Suomessa juhlistamassa siskoni valmistumista lääkiksestä. Heti kohta takaisin Berliinissä saimme vieraaksemme Niinan vanhemmat. Heille visiitti Berliinissä oli jo toinen tällä asumiemme kahden vuoden aikana. Vieraiden kanssa vietimme oikein mukavan loppuviikon kevyesti kaupunkia kierrellen. Meillekin uusi kohde olivat naapurikaupunki Potsdamin kuuluisat Preussin aikaiset palatsit, joita kävimme katsomassa tuona kesäkuun lauantaina.

Potsdam on 152 000 asukkaan kukoistava kaupunki Berliinin lounaisrajalla. Kaupunki on Berliiniä ympäröivän Brandenburgin osavaltion pääkaupunki ja sillä on takanaan pitkä sekä loistava historia. Postdam on Saksalle sama mitä Windsor on Britannialle ja Versailles Ranskalle, eli merkittävä kuninkaiden ja keisareiden entinen asuinpaikka. Preussin hallitsijat asuivat Potsdamissa aina vuoteen 1918 saakka ja tästä ajasta kaupunki on täynnä upeita historiallisia rakennuksia. Toisen maailmansodan jälkeinen Saksan jako sovittiin liittoutuneiden kesken niinkutsutussa Potsdamin konfrensissa, jonka jälkeen Potsdamista tuli osa DDR:ää. Tänä aikana kaupungin arkkitehtuuri sai valitettavia sävyjä, joita onkin sittemmin purettu. Tämän lisäksi Potsdamin Babelsbergin kaupunginosassa sijaitsevat Saksan suurimmat elokuvastudiot, joissa on tehty kuvattu pätkiä ja tehty efektejä moniin Hollywood-elokuviinkin.

Olemme Niinan kanssa käyneet Potsdamissa aiemminkin, sillä junalla sinne on matkaa kolmisen varttia kotoamme. Emme ole kuitenkaan aiemmin vierailleet Sanssoucin puiston alueella, jossa kaikki palatsit sijaitsevat. Syynä on ollut säästää kohde joidenkin vieraiden tuloon saakka, kuten nyt tehtiin. Tämän suuren puiston alueella sijaitsee yhteensä neljä upeaa palatsia, jotka on hienosti restauroitu entiseen loistoonsa. Alueelle on ilmainen pääsy, mutta palatsien sisälle pääsemisestä joutuu maksamaan. Me tyydyimme tällä kertaa vain kävelemään puiston alueella ja ihailemaan rakennuksia ulkoapäin.

Puiston länsiraidalla sijaitseva Neues Palais on kaikkein kookkain kahden rakennuksen kokonaisuus. Se rakennettiin 1763-69 juhlistamaan Seitsemän Vuoden Sodan päättymistä ja Preussin voittoa Itävallasta. Vaikka tämä 200 huoneen palatsi onkin suurin, sai se silti toimia vieraiden tiloina.

Puiston pohjoislaidalla kukkulan laella sijaitsee eksoottisen näköinen Orangerieschloss. Se toimi ulkomaisten valtiovierailujen majapaikkana. Lähimpänä Potsdamin keskustaa puiston itälaidalla sijaitsee sitten itse kuuluisa Schloss Sanssouci. Viiniköynnöksillä porrastetulle kukkulalle rakennettu, kooltaan kuitenkin jopa aavistuksen vaatimaton palatsi, toimi Preussin hallitsijoiden kesäpalatsina (Berliinin edesmennyt linna aivan lähettyvillämme toimi talvipalatsina). Sanssouci on UNESCO:n maailmanperintökohde ja kieltämättä upea varsinkin kukkulan juurelta tarkasteltuna. Palatsin ja alueen nimi "sans souci" tulee muuten ranskasta ja tarkoittaa "ilman murheita". Juuri Sanssoucin ympärillä turisteja on valtavasti, minkä vuoksi emme viitsineet jonottaa palatsikierrokselle. Sen sijaan nautimme tovin kauniista kesäpäivästä marmorisilla penkeillä ja otimme valokuvia.

Puistossa on muitakin huvirakennuksia sekä Schloss Charlottenhof, mutta nämä jäivät tällä kertaa näkemättä. Sen sijaan kävelimme Potsdamin keskustaan. Keskustorin luona sijaitsee Potsdamin Brandenburgin portti, joka on myös upea ilmestys. Kuten sanottua, koko keskustan arkkitehtuuri on upeeta ja varsinkin DDR:n kaaduttua on vanhoja rakennuksia kunnostettu valtavalla tohinalla. Sota tuhosi myös Postdamin keskustaa pahoin ja monia historiallisia rakennuksia rakennetaan sielläkin tyhjästä uusiksi. Esimerkiksi rautatieaseman lähelle on nousemassa uudelleen suuri Stadtschloss lähivuosina.

Potsdam on ehdottomasti päiväretken arvoinen kohde ja sinne on Berliinistä helppo mennä. Me pidämme kaupungista paljon ja siitä tulee varmasti laitettua kuvia myös joskus myöhemmin. Muuten loppuaika vieraidemme kanssa kului Berliinissä oleskellen. Pian näiden lähdettyä saimme juhannuksena vieraaksemme Berliinissä aiemmin työskennelleen naisen, jonka kanssa kiertelimme myös Berliinin paikkoja. Erityisen kiinnostava oli retki tutustumaan valtavaan maanalaiseen toisen maailmansodan aikaiseen väestösuojaan Gesundbrunnenin kaupunginosassa. Berliner Unterwelten -niminen yhdistys järjestää erikoisluvalla kymmenkunta erilaista kierrosta tutustumaan maanalaiseen Berliiniin. Monen kierroksen kohteet ovat suoraa perua sota-ajoista. Kierroksia on monella kielellä ja ne ovat äärimmäisen kiinnostavia! Loistavat oppaat luovat retken aikana ahdistavan kuvan sodan viimeisistä ajoista, jolloin Berliiniä pommitettiin kuukausikaupalla monta kertaa päivässä. Jos olosuhteet maanpinnalla olivat pommitusten aikaan helvetilliset, olivat ne sitä myös maan alla. Kaikki se epätoivo, pelko ja epävarmuus kohtalosta ovat olleet jotain täysin musertavaa lukituissa osastoissa, jotka ovat olleet tupaten täynnä ihmisiä ilman tietoa ulospääsystä. Sodasta ovat kyllä tasan tarkkaan kärsineet kaikki osapuolet.

Kierros oli niin kiintoisa, että aivan varmasti menemme toistamiseen jollekin muista kierroksista, kunhan vain saamme taas vieraaksemme jonkun.

Heinäkuu ja elokuu olivat sitten hyvin työn täytteiset. Tai no heinäkuu oli hieman kevyempi, sillä normaalin vuodenkierron mukaisesti "koko Suomi oli kiinni" lomakauden ajan. Berliinissähän lomat ajoittuvat ihmisillä pitkin vuotta, joten täällä toiminta ei seisahda missään vaiheessa vuotta totaalisesti. Vaikka kelit heinäkuussa olivatkin upeat (mitä ei ole ihaninta toimistossa katsella), on kuukausi rauhallisempaa työtahtia oikein mukavaa itse kullekin. Keleistä kun pitänee jotain tässäkin mainita, niin mennyt kesä oli Berliinissä erittäin lämmin. Yli 30 asteen hellepäiviä mahtui kesälle toistakymmentä ja yli 20 asteen päiviäkin riitti yli kuukauden jaksoksi. Viime kesänä kotiin ostamamme ilmastointilaite onkin ollut kullan arvoinen tänä kesänä!

Vierailukauden päättivät heinäkuun aivan lopussa pikkuveljeni ja tämä tyttöystävän vierailu luonamme. 12 päivän aikana ehdimme kyllä tutustua moneen paikkaan ja nauttia monesta Berliinin loistavasta ravintolasta. Hauskaa oli ja vieraamme kehittivät mukavasti omaa ohjelmaa meidän ollessa arkipäivisin töissä. Yhdessä vierailimme aiemmin kertomissani pienoismallimaailmassa, Berliinin tuomiokirkossa, muurimuseolla sekä tietenkin tv-tornissa. Ensimmäisenä viikonloppuna kävimme myös katsomassa Länsi-Berliinissä, kun Niina juoksi kymmenen kilometrin yöjuoksu-tapahtumassa. Osallistujia oli noin 9000 ja ihan kivaan vauhtiin vaimo kympin lenkin kiersi. Vaikka itse en moista itsensä rääkkäämistä ihan ymmärräkkään, niin ymmärrän silti nostaa hattua hienolle suoritukselle.

Toisena viikonloppuna vuokrasimme allemme uuden bemarin, jolla suuntasimme kaupungista ulos. Kiersimme katsomassa uuden suurlentokentän työmaata, jonka jälkeen auton keula käännettiin kohti Keski-Saksaa. Matkalla poikkesimme katsomassa Saksi-Anhaltin 230 000 asukkaan pääkaupunki Magdeburgia, joka sijaitsee Elbe-joen rannalla. Tämä vuonna 805 perustettu kaupunki on Saksojen yhdistymisen jälkeen päässyt taas kehityksen makuun, mutta pitkästä historiastakin on paljon merkkejä jäljellä. Magdeburg on sijaintinsa vuoksi aina toiminut kauttakulkukaupunkina ja laivaliikenne on edelleen vilkasta. Siihen liittyen mainittakoon, että Magdeburgissa sijaitsee Euroopan pisin (918m) vesisilta(!), jota pitkin laivat voivat ylittää (kyllä, ylittää!) Elbe-joen matkallaan pitkin kanavia aina Dortmundiin ja Rhein-joelle saakka. Harmi kyllä, emme tällä kertaa tätä ihmettä käyneet katsomassa. Sen sijaan tutustuimme kaupungin jylhään tuomiokirkkoon vuodelta 1209.

Magdeburgista matka jatkui halki aukeiden peltomaisemien kohti Quedlinburgin kuuluisaa pikkukaupunkia. Quedlinburgin koko keskusta on päässyt UNESCO:n maailmanperintölistalle, sillä se on säilynyt loistavasti historian käänteissä. Pienet vanhat kadut kaartelevat sinne tänne ja perinteiset ristikkotalot reunustavat niitä tiukasti toisissaan kiinni. Sattumoisin Quedlinburgissa oli juuri tuolloin menossa juhlaviikonloppu, jonka johdosta keskustassa oli valtavasti ihmisiä ja elävää musiikkia aina yöhön saakka. Kiersimme vieraidemme kanssa kaupungin pieniä katuja pitkät matkat maisemista ja tunnelmista nauttien. Majoituimme keskustassa fiinisti 4-tähden kaupunginhotellissa, jossa jokin hääseuruekin sattui majoittumaan. Yllätykseksemme löysimme aivan hotellin läheltä myös täysin saman loistavan ravintolan, joka sijaitsee myös alakerrassamme täällä Berliinissä. Sitähän kävimmekin kokeilemassa ja kyllä ruoka maistuikin tutun hyvälle (ja sitä oli paljon).

Sunnuntaina teimme parin tunnin päämäärättömän autoretken Quedlinburgin viereltä alkaville Harzin vuoriston kukkuloille. Harz on Keski-Saksan suurin vuoristo, jonka korkein huippu Brocken yltää 1141 metrin korkeuteen. Kukkulat ovat metsäiset ja sangen loivat, joten maisemat eivät ole niin jylhiä, mutta erittäin mukava kiemurateitä on silti ajella. Aivan sattumalta ajoimme Rappbode laakson kautta ja ylitimme siellä sijaitsevan Saksan korkeimman padon. Tämä DDR:n suurprojekti on valmistunut 1959 ja padolla on kaikkineen korkeutta 106 metriä. Pituutta betoniseinämällä on 415 metriä. Pato on olennainen osa Keski-Saksan juomaveden keruuta ja tuottaa se samalla jonkin verran sähköäkin. Itse en ollut koskaan nähnyt näin isoa patoa, joten ihmettelimme sitä tovin eri suunnista kuvia ottaen. Kolmen tunnin ajelun jälkeen käännyimme hiljalleen kohti Berliiniä, jossa olimme mukavasti iltapäivällä. Auto palautettiin ja loppuaika kului Berliinissä.

Syksyn aikana Berliinissä on kärsitty S-Bahn -junien kaaoksesta, joka sai alkunsa jo alkukeväästä, jolloin yksi paikallisjuna suistui raiteilta. Tutkimuksissa kävi ilmi, että kyseisen junatyypin kaikissa pyörissä on valmistusvika, joka saattaa johtaa pyörän pettämiseen yllättävän nopeasti. Turvallisuudesta huolissaan paikallisjunaliikennettä Berliinissä harjoittava Deutsche Bahn aloitti junapyörien suurtarkastukset, jonka vuoksi vain kaksi kolmasosaa junista on ollut ajossa. Tämän vuoksi monilla linjoilla on liikennöinyt junia vain parinkymmenen minuutin välein ja olipahan kaupungin halkova länsi-itä suuntainen pääraidekin toista viikkoa kokonaan suljettuna! Vaikka tilanne on sittemmin parantunut, jatkuu erikoistila silti jopa kuukausia. Viimeisimpänä myös junien jarruista on huhuttu löytyneen jotain ongelmaa, mikä saattaa edelleen pitkittää hankalaa tilanne. Onneksemme me keskusta-asujat pääsemme työpaikoillemme muillakin kulkuvälineillä tai vaikka kävellen, mutta tilanne ei ole kovin helppo lähiöissä asuvilla.

Liikenteeseen liittyen Berliinissä oli 8. elokuuta juhlan paikka, sillä kaupungin kymmenes metrolinja, U-55 eli nk. Kanzlerlinie, avautui tuolloin. Kyseessä on melkoinen minilinja, sillä asemia on vain kolme ja matka-aika koko linjalla on 2 minuuttia ja 30 sekuntia. Satoja miljoonia maksanut uuden päärautatieaseman, hallintokorttelin ja Brandenburgin portin yhdistävä linja on ehditty jo moneen kertaan haukkua järjettömänä, mitä se tällä hetkellä vähän onkin. Kuitenkin vuonna 2017 U55 on yhdistetty Alexanderplatzille saakka nykyiseen U5:seen, jolloin se tarjoaa mukavan yhteyden halki suosituimpien turistialueiden. Aivan tähän meidänkin vierelle aletaan ensi vuonna rakentaa Rotes Rathausin asemaa, tosin me emme liene sen palveluista enää nauttimassa. Tai, kuka sitä koskaan tietää.

Tuossa vain pari viikkoa sitten, olimme myös 10 päivän vierailulla Suomessa. Etelä-Suomessa kävimme kaverini (ja bestmanini) häissä ja Itä-Suomessa vierailimme tuttujen luona. Tämä oli oikein mukava reissu, sillä Suomessa käynnistä olikin vierähtänyt kunnolla aikaa. Tänä vuonna aikaa Suomessa oloon ei ole ollutkaan niin paljon aikaa, sillä helmikuussa häämme, toukuussa Kanada ja nyt ensi viikosta alkaen häämatkamme, ovat vieneet niin suuren osan tämän vuoden lomistamme.

Niin, tulevana perjantaina lähdemme viimein erittäin odotetulle häämatkallemme Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Tiedossa on varmasti ikimuistoiset neljä viikkoa (plus pari päivää matkoihin) kaukana kotoa ihmettelemässä maailman menoa aika tarkalleen pallon toisella puolella. Lyhyesti tiivistettynä lennämme perjantaina Lontoon ja Kuala Lumpurin kautta Sydneyhin, jossa olemme ensiksi viisi päivää. Sieltä matka jatkuu lentäen Uuden-Seelannin eteläsaarelle, jolla kierrämme autolla uskomattomissa maisemissa yhdeksän päivää. Tämän jälkeen lennämme takaisin Australiaan ja Melbourneen, josta matkaamme noin kahden viikon aikana noin 3000km matkan halki Outbackin Keski-Australian kuumaan ytimeen. Sieltä lennämme lopulta takaisin Sydneyhin ja sieltä hiljalleen takaisin kotiin Eurooppaan.

Edessä on siis melkoinen kuukauden matka, josta kertomiseen menee ihan varmasti koko talvi. Sitä ennen tämä on nyt viimeisin viestini, joten seuraavaa viestiä voinee odotella marraskuussa. Hyvää syksyä kaikille!

Sampo ihmettelee millien paksuista näyttöpintaa:


Virtuaalinen lampi CeBITissä:


Hannoverin messualueen erikoisia messuhalleja:


Aito terminator elokuvan robottinukke:


Neues Palais:


Orangerieschlossin itäsiipi ja piha:


Huvimaja Schloss Sanssousin pihalla:


Itse Schloss Sanssousi ja sen viinitarha:


Potsdamin version Brandenburgin portista:


Potsdamin ostoskadun vilinää:


Tuomiokirkon varjossa kuumaa päivää paossa:


Erikoinen talo Magdeburgissa:


Vanhaa Quedlinburgia:


Vieraiden kanssa Quedlinburgin yllä:


Quedlinburgin juhlat jatkuivat yöhön:


Saksan korkein pato Rappbodessa:


Berliinin kesä oli häikäisevän aurinkoinen - taustalla muhkea 22-kerroksinen mainos:

Mukava lueskella matkakertomusta. Toisekseen on mukava nähdä että edes joku vaivautuu kirjoittamaan foorumille jotain. Meinaan notta UE:n keskustelufoorumi on melkoisen kuollut paikka.

Tänään on viimeinen ilta Uudessa-Seelannissa ja huomenna lennetään täältä Christchurchistä Australian puolelle Melbourneen seuraaviksi kahdeksi viikoksi. Uusi-Seelanti on tarjonnut todella mahtavia maisemia ja maata voisi kuvailla Sveitsin, Norjan ja Irlannin risteytyksenä. Yllätyksiäkin on piisannut, sillä eilen eteläsaarella satoi vuoristossa 20-30cm lunta, joka esti ylittämästä niitä autolla. Ajettiinkin sitten pohjoisrannan kautta, eli sellainen 600km tuli lisää matkaan. Noh, ainakin on maisemia nähty 2000km tällä saarella.

Näin muutaman viikon palautumisen, yhdestä syysflunssasta toipumisen ja arkeen paluun jälkeen lienee paikallaan aloittaa iso urakka, eli suuresta häämatkastamme kertominen. Reissun suunnitteluhan alkoi aika tarkalleen vuosi sitten osana häiden suunnittelua. Työnjako sovittiin niin, että Niina hoitelisi häiden järjestelyjä ja minä saisin suunnitella kaiken häämatkaan liittyvän. Kuitenkin yhden ratkaisevan asian annoin rakkaan vaimoni päätettäväksi, nimittäin häämatkan kohteen. Vastaus tuli Niinalta melkein kuin apteekin hyllyltä: Australia. Vaikka kyseessä ei ollut vuosia aiemmin hahmottelemamme alkuperäinen kohde (tämä reissu on vielä tekemättä ja siihen ei kuukausi riitä), kiinnosti kaukainen Australia meitä molempia valtavasti. Suunta oli siis nyt selvä. Asiaa hieman enemmän pohdittuani, päädyin ehdottamaan Niinalle, että jos kerta olemme menossa niin kauas kuukaudeksi, ei meidän kannattaisi jättää poikkeamatta "vain hieman edempänä sijaitsevassa" Uudessa-Seelannissa.

Karttaa tarkemmin tutkiessa kävi kuitenkin selväksi, että maiden sisäiset välimatkat ovat valtavia, joten jonkinlaista karsintaa kohteiden sisällä pitäisi tehdä. Niinpä suunnitelmaksi hiljalleen hioutui lentää ensiksi Sydneyhin, jatkaa siitä Uuden-Seelannin eteläsaarelle, jonka kierrettyä lennettäisiin Melbourneen, josta lopuksi tehtäisiin suuri automatka halki eteläisen Outbackin.

Tiesimme jo ennalta matkan maapallon toiselle puolelle olevan kalliimpi juttu, mutta aloitimme silti toiveikkaina lentojen metsästyksen alkukeväästä. Hinnat näyttivät pyörivän siinä tuhannen euron huonommalla puolella (edestakaisin yksi henkilö), mutta päätös vain venyi ja venyi. Selväksi kävi, että lennot olisivat halvimmat Australian suurimpaan kaupunkiin Sydneyhin ja että Euroopasta pääsisi sinne vain muutamaa reittiä. Jo pienen epätoivon vallatessa mieltämme aloimme huhtikuussa yllättäen näkemään vertailusivustoilla halvempia lentohintoja Lontoon ja Sydneyn välillä.

Siitä innostuneena teimme eräänä lauantaina kuuden tunnin ajan erilaisia vertailuja tarjouksille, kunnes kaikkein parhaaksi nousi erittäin laadukkaan Malaysia Airlinesin tarjous lennättää meidät molemmat Lontoosta Kuala Lumpurin kautta Sydneyhin ja takaisin hieman reilulla 600 eurolla (!!) per henki. Kyseessä oli aivan lyömätön hinta, sillä kyseessä on vieläpä yksi maailman kuudesta viiden tähden lentoyhtiöstä! Toki päälle piti varata vielä lennot Berliinin ja Lontoon välille, mutta ne saimme British Airwaysiltä noin hintaan 150e/henki. Näin ollen olimme löytäneet koko matkamme lentomme todella mukavaan 750e/henki hintaan.

Toki tämän lisäksi meidän piti vielä varata edestakaiset lennot Australiasta Uuteen-Seelantiin, Alice Springsistä Sydneyhin, sekä varata kolme eri vuokra-autoa, mutta kaikista näistäkin saimme hyvät tarjoukset. Lentäminen näiden kahden suuren maan sisällä ja välillä on suhteessa matkan pituuteen halpaa ja esimerkiksi 3,5 tunnin lento maiden välillä maksoi vain reilun satasen per henki.

Meillä kävi hyvä tuuri ajankohdan kanssa, sillä keväällä kaukolentojen hinnat notkahtivat taantuman vuoksi poikkeuksellisen alas muutamaksi kuukaudeksi (hinnat ovat sittemmin nousseet reilusti) ja juuri tuolloin satuimme löytämään lentomme. Kerrottakoon, että vain hieman varauksen tehtyämme näin myös toisen erittäin laadukkaan lentoyhtiön, Singapore Airlinesin, myyvän Frankfurt - Sydney -lentoja jopa 550 euron hintaan. Kyseessä on aivan mielettömän halpa hinta puoli maapalloa käsittävälle matkalle.

Lentojen löydyttyä jatkoimme kesän aikana järjestelyjen tekemistä ja tuleviin matkakohteisiin tutustumista. Kesä meni nopeasti ja pian olikin perjantai 25. syyskuuta - lähtöpäivä. Muistan vieläkin ne ajatukset pitkästä matkasta edessämme, kun istuimme iltapäivällä bussissa kohti Tegelin lentokenttää. Varsin rasittavaa oli miten lentäisimme aluksi kaksi tuntia väärään suuntaan kohti Lontoota, jossa meillä kuluisi niin ikään viisi tuntia seuraavalle lennolle vaihtoon.

Lontooseen päästiin hyvin ja ajallaan, ja terminaali 5:sta matkalaukkumme noudettuamme suuntasimme kohti Malaysia Airlinesin käyttämää terminaali 3:sta. Terminaalia vaihtaessa Heathrown valtava koko käy hyvin ilmi, sillä pitkiä käytäviä saa kävellä toista kilometriä, jonka lisäksi joutuu istumaan kolmisen minuuttia junassa. Kaikki on erittäin hyvin opastettua, mutta silti vaihtamisessa on vaivansa, varsinkin jos laukkuja ei pysty "chekkaamaan" koko matkalle, kuten meidän tapauksessa. Vaikka kentällä olikin perjantai-illalla erittäin paljon ihmisiä, selvisimme vaihdosta noin puolessatoista tunnissa. Lopun 3,5 tuntia aikana söimme ja valmistauduimme henkisesti edessä olevaan pitkään 12,5 tunnin yölentoon kohti Kuala Lumpuria (Malesia).

Kello 22:00 lento nousi Heathrowlta ilmaan yli öisen Lontoon. Ilmaan päästyämme meille tarjoiltiin samantien illallinen. Ruokana jokaisella Malaysian Airlinesin lennolla tarjoiltiin erittäin hyvin tehtyjä kokonaisuuksia lihaa, kanaa tai kasviksia aasialaiseen tapaan loistavasti maustettuna. Ruoassa viiden tähden lentoyhtiö siis ainakin näkyi, jopa turistiluokassa. Ykkösluokassahan tarjoiltaisiin gourmet-tasoista ruokaa posliinilautasilta, mutta mitään valittamista meillä ei kyllä ollut.

Palvelusta pitää antaa myös suuri kiitos yhtiölle, sillä malesialainen henkilökunta oli erittäin ystävällistä, hymyilevää ja kevyesti jopa vitsailevaa, mikä kaikilla neljällä lennolla nähtynä pitää uskoa aidoksi osaksi lentoyhtiön kulttuuria - ei siis vain mainospuheeksi. Lentokoneena kaikilla lennoilla toimivat jo Kanadan reissulla koetut Boeing 747 -jumbojetit, joissa koneiden ikä jo hieman näkyi, mutta ei muuten ollut mitään valittamista. Liekö vain kuviteltua, mutta meistä Malaysia Airlinesin kyydissä jalkatilaa oli hieman British Airwaysia enemmän, eikä pitkääkään ihmistä ahdistanut. Pienenä miinuksena MA:lla ei jaeta nukkumista helpottavaa silmälappua, mutta koneen viihdejärjestelmä on aivan samaa korkeaa tasoa.

Kaksi tuntia lennettyämme (eli yhdeksä tunnin matkaamisen jälkeen) olimme jälleen suunnilleen Berliinin ilmatilassa. Illallisen jälkeen valot himmennettiin nukkumista helpottamaan. Itse en saanut unta kuin yksi tai kaksi tuntia, mutta Niina vietti höyhensaarilla sellaiset 6-7 tuntia. Nukkumisen sijaan katselin muutaman elokuvan lisäksi matkan etenemistä kartalta: Lontoo-Hollanti-Saksa-Puola-Ukraina-Venäjä-Turkmenistan-Afghanistan-Pakistan-Intia-Kuala Lumpur kulki reittimme. Päivä valkeni uudelleen suunnilleen Intian yllä noin kolme tuntia ennen Malesiaa. Kuala Lumpurissa oli kaunis iltapäivä laskua tehdessämme, joten saimme ihastella päiväntasaajanseudun trooppisia saaria ja kukkuloita. Kuala Lumpurin kentälle laskeuduimme 17:25, eli kellontaululta katsottuna 19,5 tuntia Lontoosta lähdön jälkeen. Takana oli noin 11 000 kilometriä.

Olo pitkän ja vähäunisen lentomatkan perästä oli hieman pöörö, mutta onneksi Kuala Lumpurin lentokenttä osoittautui selkeäksi ja hyvin varustelluksi. Uuden kansainvälisen vaihtoterminaalin sisällä kaikki portit ovat parinkymmenen minuutin kävelyn etäisyydellä, joten jos lennot ovat ajallaan, ei vaihtamiseen tarvitse kuin vähän reilun tunnin. Meillä pelivaraa oli reilummin, peräti viisi tuntia, joten katselimme paikat läpi ja söimme. Kello 22:10 lähti jatkolentomme kohti Sydneytä. Pienenä yllätyksenä lentoaika olikin "vain" 7,5 tuntia (6500km), joka ei tuntunut niin pahalta.

Nousu ilmaan yli öisen Kuala Lumpurin oli upea kokemus, sillä maasta saattoi erottaa kuuluisat Petronas Towersin -kaksoispilvenpiirtäjät iltavalaistuksessaan. Lisäksi Malesian ja Indonesian välinen Malakansalmi, joka on maailman vilkkaimpia laivareittejä ja jonka kautta kulkee neljännes maailman merirahdista, näytti satoine rahtilaivoineen hienolta pimeässä.

Lentoreitti kulkee Kuala Lumpur-Singapore-Indonesia-Australia-Sydney linjaa ja noin puolet matkasta lennetään Australian yllä. Tälläkään lennolla en saanut paria tuntia enempää unta, mutta matka sujui silti mukavasti. Auringonnousu Australian yllä oli todella upea näky ja valon lisäännyttyä Keski-Australian punertava maaperä alkoi tulla näkyviin. Mitään kiintopistettä maanpinnalta ei kuitenkaan erottanut ennen kuin tuntia ennen lähestyessämme Blue Mountainsin vehreitä kukkuloita. Vasta näillä seutuvilla alkoi maanpinnalla näkyä asutusta, joka Australiassa on keskittynyt hyvin tiukasti rannikkojen läheisyyteen.

Laskeutuminen tuuliseen Sydneyhin oli aika hyppyyttävää, kun Tasmaninmeren tuulet heittelivät jumboamme. Alas päästiin silti hyvin kellon näyttäessä 08:00 sunnuntaina. Oli siis kulunut noin 34 tuntia siitä hetkestä, kun jätimme Berliinin kotimme taaksemme ja aloittaneet matkamme. Tuosta ajasta olimme olleet lentokoneessa noin 22 tuntia ja matkaa oli taitettu lähes 20 000 kilometriä, joten tunsimme todellakin olevamme kaukana kotoa. 12 aikavyöhykkeen läpi matkaaminen oli sekoittanut sisäistä kelloamme melkoisesti ja edessä oli vielä koko alkavan päivän valvominen.

Sydneyn kentältä otimme junan kohti keskustaa, jonne matka kesti 25 minuuttia. Juna-asemalta maanpinnalle kivuttuamme meitä tervehtivät sininen taivas, ydinkeskustan pilvenpiirtäjät sekä hyinen viima. Kävimme jättämässä laukkumme hotellimme respaan ja suuntasimme aamiaiselle. Aamiaiselta jatkoimme kohti The Rocksia, joka on pieni 600 asukkaan kaupunginosa Port Jacksonin ja Sydneyn lahden itärannalla. The Rocks on Sydneyn vanhin kaupunginosa, sillä näille tienoille ensimmäiset eurooppalaiset pystyttivät kapteeni Arthur Phillipsin käskystä asumuksensa 26. tammikuuta 1788 - päivä, jota juhlitaan nykyään Australian kansallispäivä.

Alueella on säilynyt kuin ihmeen kaupalla lukuisia vanhoja taloja 1900-luvun alusta, joihin on sittemmin remontoitu luksusasuntoja sekä valtavasti ravintoloita ja turistiliikkeitä. Alue onkin turistien suosiossa, sillä se on aivan Circular Quayn vilkkaan lautta- ja juna-aseman vieressä ja siltä aukeavat yhdet parhaimmat maisemat sekä Sydneyn oopperatalolle, että The Rocksilta alkavalle Sydney Harbour Bridgelle.

Kaupunginosa ei ole todellakaan iso, mutta vilinää siellä riitti jo tuolloin sunnuntai aamupäivästä. Pääkadulla kävellessään ei voi olla huomaamatta kaupunginosan kyljessä kohoavaa Sydney Harbour Bridgeä, joka on 1932 valmistunut valtava teräksinen holvisilta. Silta on edelleen maailman levein (8 autokaistaa, 2 junaraidetta sekä kaksi jalkakäytävää) ja sen mitat ovat mahtavat: pituus 1149 metriä, leveys 49 metriä ja korkeus 139 metriä vedenpinnasta. Silta on yksi Australian tunnetuimmista rakennelmista ja tunnettu myös pitkin maailmaa. Monille se lienee tuttu Sydneyn suuren uudenvuoden ilotulituksen päänäyttämönä. Paikalliset nimittävät siltaa "vaatehenkariksi" sillan muodon johdosta. Sillan huipulle kiipeäminen on erittäin suosittu turistiaktiviteetti, tosin noin kolmen tunnin opastetusta retkestä saa pulittaa 50-100 euroa, joten me emme innostuneet ajatuksesta. Ryhmiä näkyi silti jatkuvasti kipuamassa, mikä on mahdollista varauksesta ympäri vuorokauden.

Sydney Harbour Bridge ei kuitenkaan ole ainoa The Rocksilta näkyvä maamerkki, vaan aivan Sydneyn lahden vastarannalla sijaitsee Sydneyn maailmankuulu oopperatalo. Tämä tanskalaisen Jørn Utzonin suunnittelema ja 1973 valmistunut kompleksi toimii kaupungin taiteen päänäyttämönä. Muun muassa Australian ooppera, Australian baletti, Sydneyn teatteri sekä Sydneyn sinfoniaorkesteri pitävät rakennusta kotinaan. Rakennuksessa on maan alla monia esiintymissaleja, mitä ei ulkopuolelta heti arvaisi. Rakennuksen purjeita muistuttava katto on päällystetty yli miljoonalla Ruotsista tuodulla valkoisella laatalla, joiden pinta puhdistaa itsensä. Rakennus on paikan päällä nähtynä upea ilmestys, varsinkin tuon sunnuntain kaltaisen sinitaivaan ja auringonpaisteen alla.

Kolmantena The Rocksilta avautuu upea maisema Sydneyn liikekeskustan pilvenpiirtäjiin, jotka kohoavat aivan Circular Quayn aseman takana. Kuten mainittua, Circular Quayssä on Sydneyn yksi keskeisin lauttaterminaali, josta pääsee ripeillä lautoilla moniin kaupunginosiin. Sydneyhän kasvanut Parramatta-joen ympärille, joten vesi on monesti nopein keino liikkua kaupunginosien välillä. Tarjolla onkin lauttojen lisäksi monenlaisia vesitaksi-palveluita kiireisille matkaajille. Tämän lisäksi Port Jacksonin lahdelle saapuu aika ajoin isojakin valtameriristeilijöitä, kuten valtaisa Queen Elizabeth 2 -alus.

Erittäin keskeisen sijaintinsa vuoksi Circular Quay on turistien suosima alue ja rannoilta löytyy monenlaista esiintyjää elantoaan tekemässä. On muun muassa aboriginaaleja pörisyttämässä didgeridoitaan ja tanssimassa musiikin tahtiin. Hieman erikoisempi näkemämme esiintyjä oli nuori nainen, joka esitteli kykyään taipua omituisiin asentoihin ja niin mahtua hyvin ahtaisiin paikkoihin. Naisen esitys oli erittäin hauska ja sen aikana kyllä kävi ilmi, että jalat voi taivuttaa pään taakse ja itsensä voi ängetä sellaiseen 40x40cm kokoa olevaan lasilaatikkoon. Kerrassaan uskomatonta omin silmin nähtynä.

Esityksen katsottuamme jatkoimme rauhallista vauhtia kohti Sydneyn oopperataloa. Silta ja oopperatalo näyttävät upean erilaiselta näkökulman vähänkin vaihtuessa, joten valokuvia tuli otettua paljon. Keli oli todella kaunis, mutta hieman tuulinen. Kiersimme oopperatalon ympäri ja nousimme läheiselle puistolle, josta nousimme portaita Cahill Expresswaylle. Tämä korotettu moottoritie ylittää Circular Quayn aseman ja siltä avautuvat jälleen uudenlaiset maisemat Sydneyn lahdelle. Tässä vaiheessa kello alkoi jo olemaan iltapäivän puolella, joten kävelimme hotellillemme tekemään sisäänkirjauksen.

Hotellinamme toimi kahden ensimmäisen yön ajan viiden tähden Amora Jamison. Huone hotellissa maksoi "vain" sadan euron tienoilla per yö, mikä on erittäin halpa hinta tämän luokan majoituksesta. Ajatuksenamme oli tasokkaalla hotellilla antaa hyvä startti häämatkalle sekä ylipäätänsä saada nukuttua jetlagia pois. Respassa mainitsimme tarkoituksella olevamme häämatkalla, minkä vuoksi meille löytyikin näyttävä huone 32-kerroksisen hotellin 21. kerroksesta. Meillek visiitti viiden tähden tiloissa oli ensimmäinen ja oudolta tuntui, miten joku muu kantoi matkatavarat puolestamme huoneeseen saakka. Huoneeseen päästyämme hetken tiloja ja maisemia ihailtuamme menimme päiväunille. Ja kyllä sitä nukuttikin! Neljä tuntia taisi vierähtää ohitse täysin huomaamatta, sillä heräsimme joskus viiden maissa. Herättyämme lähdimme The Rocksiin syömään, josta löysimmekin kivan ruokapaikan. Ruoan jälkeen palasimme hämärtyneen illan poikki hotellille ja kävimme vielä nauttimassa hotellin upeasta allasosastosta.

Uni tuli kyllä jälleen odotteluitta, mutta ensimmäisenä kahtena yönä heräsimme kummatkin siinä 04:00 aivan pirteinä. Sisäinen kellomme oli siis melkoisen sekaisin, koska samaan aikaan kello oli Saksassa 16:00, joten ajankohdassa ei ollut järkeä. Kuitenkin kolmannesta yöstä eteenpäin saimme jo kutakuinkin nukuttua yön tunteina.

Matkamme toinen päivä (maanantai) valkeni myös kauniina. Ohjelmassamme oli jatkaa tutustumista Sydneyn keskustan osiin ja niinpä suuntasimmekin keskustan pilvenpiirtäjäviidakon keskelle. Olen jo noin vuoden verran hamunnut uutta laadukasta rannekelloa, joten aamupäivä meni keskustan kultasepänliikkeitä kierrellessä ja kilpailuttaessa. Oli hauskaa nähdä, että kaltaisillemme nuorillekin tarjottiin erittäin hyvää ja innostunutta palvelua, jonka keskellä tuli harvinainen "kuluttaja on kuningas" -tunne. Hintataso verrattuna Eurooppaan vaikutti meistä oikein hyvältä, mutta päätös oli silti hankala. Emme olleet koskaan aiemmin ostaneet näin arvokasta kelloa, joten asiaa piti harkita monelta kantilta. Lopulta päädyimme erään liikkeen tarjoukseen, joskin kellon saimme mukaan vasta loppuviikosta.

Iltapäivällä kävelimme Sydneyn toiselle kuuluisalle turistialueelle, Darling Harbouriin. Kyseessä on vanhaa satama-aluetta, joka rakennettiin 90-luvulla ravintola- ja viihdealueeksi vuoden 2000 olympialaisia varten. Viihtyisällä alueella on monenlaista museota ja näyttelykeskusta, joista ehdimme vierailla vain LG IMAX -teatterissa. Kyseessä on maailman suurin 3D IMAX -elokuvakangas, jonka kuva oli kyllä jättiluokkaa. Jälkeenpäin mietittynä Berliinin 3D IMAX -teatteri ei häviä koossa paljoa Sydneylle, mutta onpahan nyt tullut istuttua virallisesti siinä suurimmassakin teatterissa.

Vaikka itse Darling Harbourista ei riitäkkään niin paljon kerrottavaa, on alue todella miellyttävä. Sinne on helppo päästä ydinkeskustasta joko ihan vain kävellen, tai sitten ympyrän muotoista rataansa katujen yllä kulkevalla monoraililla. Darling Harbourissa on monia kiintoisia valokuvauspaikkoja ja varsinkin liikekeskustan pilvenpiirtäjät ovat kuvattavissa komeasti tältä suunnalta.

Darling Harbourista kävelimme takaisin keskustaan. Vierailimme lyhyesti Queen Victoria Building -ostoskeskuksessa, joka sijaitsee upean vanhan rakennuksen tiloissa. Sieltä poistuttuamme ulkona oli jo hämärtänyt ja kaupungin valot syttyneet ympärillä. Maanantai-illan ruuhka oli suurimmillaan ja ihmisiä ja busseja kulki joka suuntaan.Sydneyssä on aikanaan ollut suuri raitiovaunuverkosto, mutta se purettiin yksityisautoilua haittaamasta 50- ja 60-luvuilla. Typerä veto, sillä nyt raitiovaunuja yritetään tuoda takaisin Sydneyhin, koska nykyinen pääosin busseihin (ja muutamaan maanalaiseen junalinjaan) perustuva liikenne on saavuttanut rajansa ahtailla kaduilla. Aiempi verkosto oli todellakin laaja, sillä raitiovaunuja oli kaupungissa 1930-luvulla peräti 1600 kappaletta. Se on paljon, kun nykyisinkin maailman suurimpaan verkostoon (joka on muuten Melbournessa) kuuluu "vain" noin 500 ajoneuvoa.

Kävely ilta-Sydneyn kaduilla on upea elämys, sillä pilvenpiirtäjät on valaistu tuhansin valoin. Kaupungilla ei ole myöskään turvatonta, sillä sekä turisteja, että keskustassa asuvia ihmisiä on liikkeellä paljon. Sydneyssä ihmisiä siis myös asuu paljon keskustassa, eikä se täysin tyhjene kuten esimerkiksi monet Pohjois-Amerikan kaupunkien keskustat.

Loppuilta menikin toistamiseen hotellin allasosastolla sekä ikkunasta avautuvaa upeaa maisemaa ihaillen. Päätä ensimmäisen viestini jo näin toisen päivän iltaan ja jatkan sitä seuranneista tapahtumista seuraavassa viestissäni piakkoin. Kerrottavaa kuukauden mittaisesta matkasta on paljon...

Häämatkamme reitti:


Pitkän ensimmäisen lennon uuvuttamana Kuala Lumpurissa:


The Rocks vierellään Sydneyn liikekeskusta:


The Rocksin pääkatu ja Sydney Harbour Bridge:


Sydneyn Oopperatalon vastarannalla:


Circular Quay takanaan Sydneyn liikekeskusta:


Vanhaa uuden lomassa:


Uskomattoman notkea taiteilijatyttö:


Luukku kiinni ja valmista tuli:


Aboriginaaleja esiintymässä Circular Quayssä:


Sydney Harbour Bridge:


Lähikuvassa oopperatalon ruotsalaiset laatat:


Lähikuva oopperatalon purjeista:


Australialainen burgeri:


Urbaania Sydneyn liikekeskustaa:


Herkullisia jättiläiskatkarapuja Darling Harbourissa:


Lisää urbaania Sydneyn liikekeskustaa:


Sydney Tower auringonlaskun värjäämänä:


Hämärän valtaama Sydney:


Lisää hämärän valtaamaa Sydneytä:


Öinen maisema hotellihuoneestamme:

Kuuden Sydneyn seudulla vietetyn päivän jälkeen oli aika jatkaa matkaa ja vaihtaa maisemaa seuraaviksi yhdeksäksi päiväksi naapurimaa Uuden-Seelannin kamaralle. Lentomme Sydneystä kohti Uuden-Seelannin Eteläsaaren suurinta kaupunkia Christchurchia lähti jo 7:40, joten herätys hotellilla oli ihanasti puoli neljän tienoilla yöllä. Hotellilta suuntasimme junalla Sydneyn lentokentälle, jossa olimme hyvissä ajoin. Kentällä check-innissä virkailija oli hyvin tarkkana lentosuunnitelmistamme ja jouduimme esittämään kaikki paluulentoihinkin liittyvät paperimme, sekä Australiaan tarvittavan elektronisen viisumin tiedot. Harvoin on papereita syynätty noin antaumuksella, mutta kaikki oli toki kunnossa. Turvatarkastus oli myös sangen tarkka, jonka jälkeen pääsimme nauttimaan pientä aamupalaa lähtöportin luona.

Lentoa odotellessamme ihailimme suurkentällä rullailevia lentokoneita kaikkialta maailmasta. Oli lentokoneita ja -yhtiöitä Euroopasta, Aasiasta, Lähi-Idästä, Pohjois-Amerikasta ja Tyynenmeren saarivaltioilta. Sydneyn (ja myöhemmin Melbournen) kentällä oli myös helppo nähdä maailman suurin Airbus 380 läheltä ja näimmekin sekä Quantasin, Singapore Airlinesin että Emiratesin väreihin maalatut versiot. Kyseessä on todella valtava kone, jossa on kaksi kerrosta koko koneen matkalta. Kyytiin saadaan mahtumaan sellaiset 500-800 ihmistä koneen varustelusta riippuen, mikä on parhaimmillaan yli tuplasti normaalin jumbojetin verran.

Siinä lennon lähtöä odotellessamme meitä halusi haastatella Sydneyn matkailuvirastossa työskentelevä nainen. Koska meillä oli aikaa, niin vastasimme kiltisti hänen suureen määrään kysymyksiä Sydneyssä vietetystä ajastamme. Naisen kanssa rupatellessa jäljellä oleva odotus menikin nopeasti, jonka jälkeen pääsimme koneeseen.

Lentomatka Sydneystä Christchurchiin on pituudeltaan vähän alta kolme tuntia ja noin 2140 km. Lento oli Quantasin tytäryhtiö Jetstarin lento ja halpalentoyhtiölle tyypilliseen tyyliin täynnä. Sattumoisin viereemme istahti aivan suomalaisen näköinen nainen ja kas kummaa, suomalainenhan hän olikin! Vanhempi nainen oli pääkaupunkiseudulla kotoisin ja matkalla Christchurchiin kuukauden kielikurssille. Takanaan hänellä oli yli vuorokausi yhtämittaista matkaa, mutta väsymyksestä huolimatta hän jaksoi jutella kanssamme koko lennon. Tämä olikin ihan mukavaa, sillä Jetstarin lennolla ei juuri virikkeitä ole, sillä halpalentoyhtiö tyyliin kaikki ylimääräinen maksaa. Kolmen tunnin lennolle kannattaakin varata mukaan vettä ja naposteltavaa, sekä luettavaa mielenterveyden ylläpitämiseksi.

Sää Sydneyssä oli sateinen ja sadepilviä riittikin koko Australian ja Uuden-Seelannin välisen Tasmaninmeren ylle. Vasta aivan Uuden-Seelannin luona sää alkoi hiljalleen selkiintyä, sillä pilvimassoille tuottaa ongelmia päästä Uuden-Seelannin Etelä-Alppien ylitse. Etelä-Alpit ovat Uuden-Seelannin suurin vuoristo, joka yltää käytännössä halki koko Eteläsaaren. Vuoriston korkein huippu on 3754 metrin korkuinen Mount Cook, mutta yli kolmen tonnin huippuja on 16 muutakin. Tasmaninmereltä nousevat sadepilvet saavat todellakin nähdä vaivaa ylittäessään Etelä-Alpit, mikä näkyy Eteläsaaren länsirannikolla suurena sademääränä. Vuorilla sade tulee usein lumena, minkä vuoksi suurin osa vuoriston huipuista ovat ainakin näin loppukeväästä vielä lumipeitteisiä. Näky lentokoneesta on todellaupea, kun alla sadat lumihuiput jatkuvat horisonttiin saakka.

Etelä-Alppien itäpuolella sijaitsee suuri itärannikon tasanko, jolle Eteläsaaren asutus on lähinnä keskittynyt. Suurin kaupunki on 372 600 asukkaan Christchurch, joka alkoikin pian siintää horisontissa. Laskeutuminen Christchurchin lentokentälle oli kyllä mieleen jäävä kokemus. Laskeutuminen sujui aluksi aivan normaalisti ja lentokoneen pyörät koskettivat kiitorataa. Alkoi normaali jarrutus koneen pysäyttämiseksi. Hetken perästä jarrutusvoima alkoi kuitenkin lisääntymään ja millä tavalla! Emme ole koskaan kuulleet uuden Airbus 320 -koneen rämisevän niin kuin se siinä jarrutuksessa rämisi, ja katseista päätellen ei ollut kukaan muukaan! Kone kuitenkin pysähtyi pian ja kun kapteeni siitä sitten rullasi koneen kiitoradalta sivuun, huomasimme että kiitorataa oli jäljellä enää kymmenisen metriä ennen nurmikon alkua. Melkoisen tiukka laskeutuminen siis!

Noh, kaikki meni kuitenkin hyvin ja pääsimme Christchurchin lentokentän terminaaliin. Kyseinen kenttä on melko suuri, eikä häviä koossa tai kansainvälisyydessä paljoa kotimaiselle Helsinki-Vantaalle. Jälleen saimme täyttää maahantulokaavakkeet, joissa kysyttiin muun muassa tarkasti olimmeko lähtömaassamme liikkuneet maaseudulla tai olleet eläimien parissa. Noh, Blue Mountainsillahan olimme käyneet, joten vaihtoehto piti rastittaa. Niinpä meidän vietiin erikoistarkastukseen, jossa meidän piti näyttää siellä käytetyt vaelluskenkämme. Vaikka olimme itse tarkastaneet kenkämme Sydneyssä, löysi tarkastaja kenkäni pohjasta pienen ruohonkorren ja pieniä kiviä, joka päätyi roskikseen. Tarkastukset niin Australiassa, kuin Uudessa-Seelannissakin ovat siis todella tarkkoja kaikesta ulkoa tuotavasta, minkä ymmärtää kun ajattelee millaisen uhan ne muodostavat näiden saarivaltioiden kymmeniä miljoonia vuosia muusta maailmasta erillään olleelle kasvi-ja eliökunnalle. Rangaistukset tahallisesta luvattomien ainesten tuonnista on jopa satojatuhansia ja pahimmillaan siitä joutuu jopa vankilaan.

Selvisimme kuitenkin tarkastuksista ilman sen enempää dramatiikkaa ja kävelimme Europcarin toimistolle. Siellä jututimme mukavaa Pekingistä kotoisin olevaa nuorta virkailijaa, jolta saimme avaimet siniseen Ford Focukseen. Laukut takaluukkuun ja baanalle! Kello oli noin kaksi iltapäivällä, kun lähdimme ajelemaan Christchurchistä kohti etelää. Auringon paistaessa suunnitelmamme oli ajaa niin pitkälle kun vain sopivasti pääsisimme ja majoittua siihen ensimmäiseksi yöksi. Kohteeksi valikoitui pieni Temukan kylä.

Hyvin nukutun yön jälkeen jatkoimme matkaa heti aamusta. Rannikkoa myötäilevä 1-tie vaihtui 8-tieksi, joka on yksi Etelä-Alpit ylittävistä teistä. Vaikka lumihuippuiset vuoret ovat nähtävissä kaikkialla Eteläsaarella, kestää niille ajaminen yllättävän pitkään. Ehkä tunnin suoraan vuoria kohti ajettuamme alkoi tie vihdoin hiljalleen nousta. 8-tie on hyväkuntoinen tie, jonka kulkee Burkes Pass -solaa pitkin syvälle Etelä-Alppien keskelle. Vuorten keskelle päästyään tie kulkee Mackenzie Countryn suuren tasangon yli, jolla laiduntaa tuhansia lampaita ja jolla on kuvattu mm. osia Sormusten Herra -trilogiasta. Elokuvan kuvauspaikkoja on muuten ehkä satakunta pitkin poikin Uuden-Seelannin maisemia. Itse ajoimme reissullamme parin paikan läheltä, mutta suoraan sanoen maisemia oli vaikea yhdistää elokuvaan; samanlaista vuoristoa ja tasankoja kun on kaikkialla ympärillä.

8-tietä ajettaessa ohitetaan kaksi isompaa alppijärveä. Ensiksi ajetaan Lake Tekapon rantaa ja hetken päästä tullaan suuren Lake Pukakin rannalle. Ennen Twizelin kylää kannattaa kääntyä tielle numero 80, joka on noin 40km mittainen umpikuja. Poikkeaminen kannattaa ehdottomasti, sillä tietä eteenpäin ajettessa vuoret tulevat lähemmäs järven rantaa muuttaen maisemat jylhemmiksi. Tiellä (ja kaikkialla muuallakin Eteläsaarella) ylitetään monia kuivia jokia, jotka kuitenkin kuohuvat keväisin lumen sulaessa, sekä rankkasateiden jälkeen. Sillä hetkellä kaikki olivat kuitenkin täysin kuivia. Vettä vuorilta valunee kuitenkin paljon, sillä jokiuomat ovat valtavia. Tällaisten jokien ylityksiä on itse asiassa Eteläsaarella niin paljon, että uusiseelantilaiset (joita kutsutaan myös kiweiksi) ovat tinkineet niitä ylittävissä silloista ja tehneet näistä lähes poikkeuksetta yksikaistaisia. Toki Eteläsaaren hiljaisella liikennemäärällä tämä ei tuota useinkaan ongelmia, sitä saa silti olla paikoin tarkkana. Sillat (ja niitä ylittävä kuorma-auto) kun tuppaavat tulemaan sangen yllättäen eteen. Lisäksi yksikaistaiset sillat luovat kiintoisia liikennetilanteita, joista seuraavassa viestissäni hyvä esimerkki.

Tien numero 80 päässä sijaitsee pieni Mount Cook Village, joka on lähtöpiste Mount Cookin valloitukselle. Meillä oli aikomuksena käydä pienellä tunnin vaelluksella alueen poluilla, mutta alueelle olikin satanut edeltävänä yönä uutta lunta ja lämpötila oli nollan tienoilla. Emme olleet varautuneet aivan näin kylmiin keleihin, joten vaellus sai jäädä. Muutamalla polulla oli myös voimassa lumivyöryvaara, joten asiaa kaikkialle ei olisi edes ollut. Hotellin ilmoitustaululla karuja seurauksia todisti kopio vaelluksella kadonneen malesialaisen turistin passista.

Mutta pieni takapakki ei meitä haitannut, ja kylmässä hytisemisen sijaan ruokailimme kylän tasokkaassa Hermitage-hotellissa, joka on samalla kylän ainoa hotelli ja merkittävä rakennus. Hotellin buffet-lounas oli aivan loistavaa, joten söimme itsemme kylläisiksi. Ruoan jälkeen ihailimme vielä hetken lumisia maisemia, jonka jälkeen lähdimme ajamaan takaisinpäin. Itse Mount Cookia ei kylästä tai tieltä pysty aivan näkemään, sillä huippu sijaitsee vuorialueen keskellä. Huipulle on silti helppo päästä niin halutessaan, nimittäin helikopterin kyydissä. Helikopteri yrittäjiä Eteläsaarella riittää ja pieniä lentoasemia on siellä täällä. Helikoptereilla ja pienkoneilla paitsi kuljetetaan turisteja ihailemaan ympäröiviä maisemia yläilmoista, tehdään niillä myös tarkastuskäyntejä etäisille lammaslaitumille.

Vaikka emme nähneetkään maan korkeinta vuorta tällä erää, näimme kuitenkin paluumatkalla jotain muuta, nimittäin uusiseelantilaisen liikenneruuhkan. Oikein piti silmiä hieraista, kun etäällä alkoi näkyä paljon vaaleaa liikehdintää. Suuri lammaslaumahan se oli matkalla toiselle laitumelle pitkin maantietä. Oli kyllä hauska näky kun parin sadan lampaan katrasta ajettiin neljän paimenkoiran toimesta pitkin maantietä kohti vehreämpiä ruohoja. Ruuhkasta selvittyämme jatkoimme matkaamme aina 4000 asukkaan Cromwellin kylään saakka, jossa majoituimme.

Edellisen päivän oltua lumisadepilvistä harmaana, valkeni uusi päivä poutaisena. Ja miltä ympäröivä vuoristo näyttikään sinisen poutataivaan alla! Matkalla kohti Queenstownia pysähdyimme parissa kohtaa kuvaamassa uskomattomia maisemia, joissa yhdistyivät tyyni järvi, keväästä vehreät niityt, lumihuiput sekä sininen taivas.
Tunnin ajelun jälkeen saavuimme Queenstowniin, joka on reilun 10 000 asukkaan nopeasti kasvava turistikylä upealla paikalla Lake Wakatipun rannalla. Kylä tunnetaan seikkailuturismin mekkana, jossa voi benji-hypätä vuorelta tai helikopterista, kiitää nopean veneen kyydissä kapeissa jokiuomissa, ajaa monster-autolla, liitää varjolla moottoriveneen perässä ja tehdä vaikka mitä muuta adrenaliiniä nostattavaa. Kylästä löytyykin kansainvälinen lentokenttä ja palvelut ovat huippuluokkaa sisältäen muun muassa erittäin monipuolisen ravintolatarjonnan.

Nappasimme kuitenkin Queenstownista mukaamme vain pienet eväät ja jatkoimme kohti Glenorchyä. Glenorchy on pieni tuppukylä noin 50km Queenstownista. Itse kylässä ei ole mitään näkemistä, mutta sinne kulkeva tie on aivan uskomaton maisemiltaan! Pieni tie mutkittelee Lake Wakatipun rantapenkereellä niin että järvi on koko ajan toisella puolen ja sen takana lumihuippuiset vuoret kohoavat majasteettisina. Glenorchyssä auto kannattaa jättää järven pohjoispäässä olevalle pienelle parkkialueelle, josta lähtee järveen laskevan joen viertä vaelluspolku. Polku on erittäin yksinkertainen kulkea ilman minkäänlaista nousua, mutta se on mukava ja kiertää rauhallisissa maisemissa pienelle laguunille. Siellä sijaitsevalla penkillä on mukava huilahtaa auringon paisteessa. Siitä ja täydellisestä hiljaisuudesta nauttiessa voi todellakin unohtaa koko muun maailman hetkeksi. Maisemat ovat yksinkertaisesti mielettömät ja luonto niin puhdasta. Vesi on kristallinkirkasta ja puissa kasvaa naavaa. Ei mikään ihme, että Peter Jackson päätyi kuvaamaan alueella lukuisia kohtauksia ensimmäiseen Sormusten Herra -elokuvaan.

Reilun tunnin vaelluksen jälkeen palasimme hiljalleen Queenstowniin, jossa etsimme itsellemme majapaikan. Sen löydettyämme suuntasimme kaupungille syömään. Rannasta löysimme montakin loistavan oloista ravintolaa, joista eräässä nautimme sikäläistä hirven lihaa. Hyvin syöneinä vetäydyimme hotellille ruokaa sulattelemaan.

Illan pimettyä otimme auton allemme ja ajoimme Queenstownista noin 7km pohjoiseen. Pienessä kylässä sijaitsevat Queenstownin kuuluisa Onsen Pools. Paikka sijaitsee kauniisti rinteeseen rakennettuna ja sieltä löytyy yhteensä kuusi omille terasseilleen rakennettua puista porepaljua. Ne ovat jo itsessään ihanan rentouttavia lämpimine vetineen, mutta erikoisuus napista aukeavat katto ja etuseinä. Ne avattuaan maisemiksi avautuu näkymä laakson pohjalla kiemurtelevalle pienelle joelle sekä vastapäiselle asumattomalle vuorelle.

Lisähintaan varattavissa on niin kutsuttu "kynttiläpaketti", jossa tunnelma on viritetty parilla kymmenellä värillisellä kynttilällä altaan ympärillä. Me otimme tämän paketin, häämatkalla kun oltiin, ja miten upeaa olikaan istua lämpimässä altaassa kynttilänvalossa tähtitaivaan alla! Onsen Pool on erittäin suosittu kohde Queenstownissa ja en kyllä ihmettele. Jos matkalle haluaa jotain rentouttavaa ja romanttista, niin tässä on varma tärppi.

Seuraavana aamuna jännityksemme oli kova päivän tulevasta säästä. Alkamassa oli nimittäin erääksi reissumme kohokohdaksi arvioitu puolentoista vuorokauden mittainen Milford Soundin retki. Päivä valkeni harmillisesti pilvisenä, mutta retkijärjestäjä Real Journeysin toimistolla vakuutettiin kelin vielä poutaantuvan. Kello oli noin puoli seitsemän aamulla kun nousimme Real Journeysin bussin kyytiin Queenstownin keskustassa. Auton jätimme toimistovirkailijan suosituksesta viereiselle sivukadulle sellaiseen 20 astetta jyrkkään ylämäkeen. Ilmaan jäikin jännitys auton pysymisestä paikallaan, mutta myös siitä, että miten ihmeessä pääsisimme paikasta pois. Noh, se ei ollut sen hetken vaan seuraavan päivän murhe mistä Fordimme löytyisi.

Alkumatka kohti Milford Soundia kulkee Lake Wakatipun viertä kohti etelää. Tämä noin 80km pituinen N-kirjaimen muotoinen järvi on Uuden-Seelannin kolmanneksi suurin ja erittäin syvä (yli 400m). Pitkässä järvessä vaikuttaa voimakas nk. Seiche-ilmiö, jossa tuuli aiheuttaa vedenpinnan korkeuden vaihteluita. Painovoima puolestaan yrittää tasata tätä vaihtelua, minkä johdosta vedenpinnan korkeus vaihtelee sellaiset 200 millimetriä noin puolen tunnin välein. Muun muassa tällaisia kiintoisia tiedonjyviä oli tarjolla mukavalta bussinkuskiltamme koko matkan ajan, mikä teki noin seitsemän tuntia kestävästä ja 300 kilometrin mittaisesta bussimatkasta mielenkiintoisen.

Noin puolessa matkassa bussi saapui Te Anaun kylään, joka on viimeinen asutuskeskus ennen Milford Soundia. Se on myös portti Fiordlandiin, joka on koko eteläsaaren lounaiskulman käsittävä maan suurin kansallispuisto. Fiordland, kuten nimi ehdottaa, on suuri vuonoalue, jossa Tasmaninmereltä alkavat vuonot työntyvät Etelä-Alppien eteläosaan vehreinä ja jylhinä. Alueelle johtaa vain yksi tie, 117 kilometrin mittainen umpikujaan päättyvä Milford Road. Tämä tie on yksi maailman upeimpia maisemateitä, sillä maasto muuttuu tien edetessä silminnähden. Aluksi ajellaan Lake Te Anaun maisemissa, jonka jälkeen matkataan suuren tasangon halki. Vuoret ympärillä tulevat koko ajan lähemmäs, kun tasanko puristuu kapenevaksi solaksi, jonka pohjaa tie kiemurtelee. Alkumatkan havupuut muuttuvat pian lehtipuiksi ja edelleen lauhkeampien leveyksien puustoksi. Bussi etenee rauhaisalla vauhdilla kyydissä olijoiden (meitä oli vain kuusi!) mieltymysten mukaan. Aikaa valokuvaukselle on reilusti jokaisen merkittävän paikan kohdalla.

Vähän ennen puoliväliä sijaitsevat Mirror Lakesin pienet järvet, jotka ovat kuuluisia tyynestä ja peilin lailla heijastavasta pinnastaan. Pian järvien jälkeen kyltti tien vieressä kertoo juuri ylittyneen 45. leveyspiirin. Tämä on siinä mielessä merkittävää, että Uuden-Seelannin, ja varsinkin sen eteläkärjen, mieltää helposti olevan hyvin etelässä, lähellä Etelämannerta. Mutta maan eteläkärki onkin vain 45. leveyspiirin kohdilla, eli vasta puolivälissä päiväntasaajalta etelänavalle. Pohjoisella pallonpuoliskollahan esimerkiksi Helsinki sijaitsee noin 59. leveyspiirillä, eli paljon lähempänä pohjoisnapaa, kuin Uusi-Seelanti etelänapaa. Puhumattakaan 69. leveyspiirin pinnassa olevasta Utsjoesta. Silti on totta, että Uuden-Seelannin eteläsaarelta etelään päin ei ole kuin tuhansia kilometrejä merta ennen kylmää Etelämannerta.

Noin puolivälissä tie muuttuu yksikaistaiseksi ja sen kunto heikkenee. Jäisestä tienpinnasta varoitettiin nyttenkin, tosin mitään ongelmia se ei onneksi bussillemme tuottanut. Tien loppua kohden jyrkkien vuorenrinteiden juurella lisääntyy niin lumi- kuin puuvyöryjenkin vaara. Kumpikin ovat uhkana ympäri vuoden ja viranomaiset käyvät tämän tästä laukaisemassa hallittuja lumivyöryjä. Puuvyöry on puolestaan hankalampi ennakoida, sillä sellainen saa alkunsa kun yksittäinen jyrkällä rinteellä kasvava puu sattuu päästämään otteensa rinteestä ja syöksyy rinnettä alas repien mukanaan rinteen muutkin puut. Kummankin tyyppisistä vyöryistä oli nähtävissä tuoreita jälkiä ja vain pari vuotta sitten puuvyöry sulki koko tien neljäksi päiväksi. Pysähtyminen vaarallisimmille osuuksille onkin kokonaan kiellettyä, mistä kerrotaan selkeästi liikennemerkein.

Eglinton Valleyn lopussa tie kohtaa jyrkkien vuorten keskellä umpikujan, mutta 1954 valmistuneen Homer Tunnelin ansiosta autolla pääsee vuorten läpi Hollyford Valleyn puolelle. Homer Tunnel on yksikaistainen jyrkkä ja alati märkä tunneli, jonka läpi ajaessa tulee olla hyvin varovainen. Tässä 1270 metrin mittaisessa tunnelissa ei ollut edes valoja ennen vuotta 2004, jotka asennettiin vuoden 2002 siellä sattuneen bussiturman jälkeen. Onneksemme kuljettajamme tunsi paikat hyvin ja ei hikeentynyt vastaantulevasta liikenteestäkään hetkeäkään.

Tunnelin toisella puolen aukeavat aivan mielettömät maisemat. Melkein pystysuorat kalliot empäröivät syvää laaksoa, jonne tie mutkitellen laskeutuu. Mitä alemmas tullaan, sitä trooppisemmaksi kasvillisuus käy ja loppua kohden ajetaan sademetsässä. Hurjaa kyllä alueella ei kuitenkaan ole kovin lämmintä ja luntakin sataa tämän tästä. Silti valtava sademäärä (keskimäärin 6,8 metriä(!) vuodessa) tekee mahdolliseksi erittäin tiheän sademetsän kasvamisen alueella. Kuljettajamme mukaan ennätysvuonna vettä satoi Milford Soundissa jopa yli 17 metriä!! Tämä mielessä voi vain kuvitella miten onnekkaita olimme saapuessamme Milford Soundiin täydellisen poutakelin vallitessa  - ja keli jatkuisi samanlaisena vielä seuraavanakin päivänä!

Hieman ennen tien päättymistä bussi pysähtyy vielä viimeisen kerran The Chasm -nimisen luonnonmuodostelman luona. Noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä sademetsässä sijaitsee vesiputous, jonka päällä vesi on syövyttänyt kallioon ihmeellisiä pyöreitä muotoja, joita ei helposti uskoisi luonnonmuodostelmaksi. Lyhyt kävely on muutenkin mukava, sillä sen aikana voi ihailla tiheää vehreyttä ympärillä. Parkkipaikalla kannattaa muistaa olla antamatta ruokaa sitä kerjääville kea-papukaijoille, jotka eivät tunnu pelkäävän ihmistä tai autoja yhtään.

Lopulta tie päättyy Milford Sound -vuonon perukoille, jossa sijaitsee venesatama sekä pieni lentoasema. Tästä retkemme jatkuisi laivan kyytiin, mutta Milford Soundin maisemista ja Uuden-Seelannin loppupäivistä kerron seuraavassa viestissäni hyvin pian.

Jättimäinen A380 Sydneyn kentällä:


Lampaat laitumella:


Mackenzie Countryn tasankoa:


Lähellä Mount Cook Villagea:


Tuoretta lunta Mount Cook Villagen lähellä:


Tuoretta lunta Mount Cook Villagessa:


Korkea lumivyöryn vaara:


Mount Cookilla kadonnut turisti:


Pikainen poseeraus Mount Cook Villagessa:


Uusiseelantilainen liikenneruuhka:


Jossain Keski-Alpeilla lähellä Cromwellia:


Tyyni järvi ennen Queenstownia:


Vuorijono lähellä Glenorchyä:


Maisema Glenorchyn tieltä:


Upein mahdollinen keli Glenorchyn tiellä:


Glenorchyn rauhaisa laguuni:


Kansallislintu Kiwin patsas Queenstownissa:


Uusiseelantilaista lammasta:


Mainoskuva Queenstownin Onsen Poolsin altaista:


Maisemia heti Te Anaun jälkeen:


Tasanko matkalla Milford Soundiin:


Lumivyöry alueella ei pysähdellä:


Tuoreen lumivyöryn jäljet:


Puuvyöryn jäljet:


Loppumatkasta Milford Road käy ahtaaksi:


Jylhiä maisemia vähän ennen Homer Tunelia:


Homer Tunelin toisella puolen:


Pieni kävely sademetsässä:


The chasmin erikoisia muodostelmia: